Synnytyskertomus

Vaikka itselleni ei synnytyksestä jäänytkään varsinaisesti traumoja, ei selonteko välttämättä sovi herkimmille synnytyspelkoisille. Itsekään en ole aivan sinut tuon synnytyksen kanssa mutta meni miten meni, turha sitä on sen enempää vatvoa. Äiti ja lapsi voivat hyvin, se lienee pääasia. Pitkä ja yksityiskohtainen sepustus alla.

Tiistaina 23.12.2014 (rv 41+2) heräsin alaselän kipuiluun ja pissahätään klo 04:47. Palasin sänkyyn, mutta hyppäsin pikana ylös klo 05:10 ja juoksin kylppäriin. Lapsivettä tuli lorahtamalla. Ihmettelin sitä aikani, etsin sairaalan numeron ja soitin päivystykseen. Perjantain neuvolassa terkkari oli ollut sitä mieltä, että vauva ei ole kiinnittynyt, joten päivystyksessä sanoivat, että aamupalan jälkeen voisin tulla tarkistuttamaan tilanteen. Laitoin itseni kuntoon, pystyin syömään puolikkaan voileivän. Herätin miehen ja lähdettiin kohti Kätilöopistoa seiskan aikaan. Supistukset oli tässä kohtaa jo melko säännöllisiä (ehkä noin 10 minuutin välein) mutta eivät vielä kovin kipeitä.

Laittoivat mut sitten sänkyyn makaamaan ja mitattiin vauvan sydänääniä. Myös supistukset alkoivat voimistua. Kohdunsuu taisi olla hädin tuskin sormelle auki tässä kohtaa. Sain käyrien oton jälkeen kipupiikin, koska supistukset olivat niin kipeitä, ja pääsin suihkuun odottelemaan, että lääke vaikuttaa. Suihku ja kipulääke helpottivat todella paljon oloa. Suihkun jälkeen päästiin siirtymään mukavampaan kahden hengen huoneeseen odottelemaan tilanteen etenemistä.

Osastolla hengaillessa supistukset voimistuivat ja mua alkoi oksettaa. Supistusten väli muuttui 2-3 minuuttiin ja puolen päivän tienoilla siirryttiin synnytyssaliin, jossa sain ilokaasua hengiteltäväksi. Olin auennut ehkä kolmeen senttiin. Ilokaasu auttoi todella hyvin, kun vain osasi imaista oikeaan aikaan. Istuskelin jumppapallolla ja hengittelin kaasua, supistukset voimistuivat. Kohdunsuun tilanne ei ollu muuttunut miksikään..

Kahden aikaan teki jo niin kipeää, että kätilö ehdotti epiduraalia. Sen laitto ei ollut yhtään niin kamalaa kuin olin kuvitellut. Selkään suihkutettava kylmä pesuaine oli oikeastaan pahempi kuin itse kanyylin asennus. Anestesialääkäri oli todella mukava ja rauhoittava täti. Epiduraalin jälkeen olo helpottui aivan järjettömästi. Mulle laitettiin myös oksitosiinitippa, jotta supistukset eivät loppuisi. Supistukset jatkuivat säännöllisinä mutteivät enää tuntuneet kuin ihan pienesti. Harjoittelin tunnistamaan niitä tarkkailemalla oloani, kun mies katsoi käyriltä, milloin supistus on päällä. Puudutteen vaikutus kesti noin 2,5 tuntia, jonka jälkeen kätilö taas tsekkasi paikat. Aukeamista tapahtunut pari senttiä. Tässä kohtaa alkaa jo vähän turhauttaa.

Puudutuksen vaikutus lakkaa ja jatkan ilokaasulla, kivut ei ole kovin pahoja. Tunnissa taisikin paikat aueta taas pari senttiä. Kätilön kanssa vitsailtiin, että synnytys pitäisi saada hoidettua hänen työvuoronsa aikana kymmeneen mennessä. Seitsemän aikaan alkoi jo mietityttää, ehtiikö kätilö nähdä poikaa ollenkaan. Kipua, ilokaasua ja jossain välissä toinen satsi epiduraalia, joka taas hidasti toimintaa pariksi tunniksi. Epiduraali puudutti virtsarakonkin, joten kätilö joutui katetroimaan rakon tyhjäksi. Olin auennut jo 8 tai 9 senttiin, mutta kätilö tahtoi odottaa, että epiduraalin vaikutus hälvenee ennen kuin aletaan enempiin toimiin. Kohdunkaulan reunaa oli myös vielä jäljellä ja kätilö katsoi, että vauvakin on vielä hieman vinossa. Alkaa vähän jännittää tuleva ponnistusvaihe.

Yhdeksän aikaan sain luvan alkaa ponnistella omien tuntemusteni mukaan. Nyt oli paikatkin kokonaan auenneet. Hengittelin ilokaasua ja ponnistelin. Nimenomaan ponnistelusta oli lähinnä kyse, enhän tiennyt yhtään mitä piti tehdä. Ilokaasu ja kipu aiheuttivat pahan olon (oksensin taas), joten jossain vaiheessa jätin kaasun kokonaan pois ja siedin mieluummin kipua. Epiduraalista ei tuntunut olevan paljoakaan jäljellä. Mitään ei tapahtunut ainakaan puoleen tuntiin. Vauva ei tullut yhtään eteenpäin kanavassa, vaikka missä asennoissa koitettiin pusertaa. Istuen, puoli-istuen, kontillaan, kyljellään… Iltavuoro vaihtui yövuoroon ja jo kolmas kätilö saapui meitä auttamaan. Kirosin niitä tarinoita, joissa ponnistusvaihe kestää kymmenen minuuttia tai alle.

Taas jouduttiin katetroimaan. Se sattui tällä kertaa aivan tajuttomasti. Ponnistutti jo kamalasti. Kätilö haki valmiiksi episiotomiavälineet, mä ponnistin nyt jo ihan tosissani. Vauva ei liikkunut vieläkään. Ponnistaessa se tuli hieman eteenpäin mutta supistusten välillä palasi taas takaisinpäin. Paikalla kävi synnytyslääkäri katsomassa tilanteen. En muista, mitä se katsoi, mutta sitten se lähti ja jatkettiin sitä, mitä oltiin tekemässä. Tuntui että taju lähtee kivusta ja ponnistuksista. Eikä mitään edistystä tapahdu.

Synnytyslääkäri tulee takaisin, kun ponnistamista on tehty tunnin verran. Lääkäri tsekkaa että paikat on täysin auki mutta sitä kohdunkaulan reunaa on edelleen joku sentti jäljellä ja lisäksi mun kudokset on todella tiukassa kunnossa, joten repeämistä ootellessa… Koska lapsi ei todellakaan näytä eteenpäin liikkuvan ja on lisäksi vinossa asennossa, kutsutaan paikalle vielä toinen lääkäri. Koitetaan imukupilla, joka ei auta. Vauva ei tule eteenpäin. Vauvalla onneksi ollut koko ajan kaikki hyvin, sydänäänet normaalit eikä ota itteensä työnteosta. Lopulta takapäivystäjä sanoo, että ei tule onnistumaan, lähdetään leikkuriin 20 minuuttia. Hätäännyin tietysti, että nyt joudun eroon mun miehestä, joka on ollut koko päivän tukena. Hän saa kuitenkin tulla mukaan.

Leikkaussalissa käy melkoinen kuhina. Useampikin ihminen esittelee itsensä, mutta enhän mä niitä muista. Sama anestesialääkäri, joka antoi mulle epiduraalin, on paikalla täälläkin. Hän rauhoittelee ja on sympaattinen ennen ja jälkeen leikkauksen. Puudutteet kehiin, hetki ootellaan ja sitten leikellään. Avaaminen ei tunnu miltään, mutta vauvan irrotus heiluttaa koko kroppaa. Lopulta kuuluu rääkäisy! <3 Kello on 23:37.

Mies lähtee hoitamaan poikaa, mun vatsa ommellaan kiinni. Verenvuotoa oli ilmeisen paljon ja kuulen, kuinka joku sanoo kohdun olevan löysä, ”tää tarvii hierontaa”. Saan kielen alle kaksi nappia cytoteciä, jonka pitäisi auttaa kohdun supistumisessa. Mies ja vauva käyvät pikaisesti näyttäytymässä. Ihana vauva, en voi täysin käsittää, että se on tullut mun sisältä. Sitten pojat lähtevät osastolle lepäämään ja vauva pääsee ihokontaktiin miehen kanssa. Mut kärrätään heräämöön, jossa saan aivan jäätävän horkkakohtauksen. Kuume nousee 39,5 asteeseen ja mun päällä on kolme lämpöpeittoa ja yksi, johon puhalletaan lämmintä ilmaa. Tärinä ei meinaa loppua millään, vaikka koitan hengittää tasaisesti. Se ei vain onnistu. Kunhan pahin horkka menee ohi, saan jopa nukuttua. Kätilö käy vähän väliä painelemassa kohtua. Saan myös happiviikset jossain vaiheessa, koska saturaatio laskee nukkuessa 90:een. Muutaman tunnin jälkeen pääsen synnyttäneiden osastolle tuoreen perheeni luokse.

Kauan se kesti ja itselle jäi ehkä hieman epäonnistunut olo. Ponnistusvaihe kesti melkein kaksi tuntia! Enkö osannut ponnistaa oikein? Käytinkö liikaa kipulääkkeitä? Totuus on kuitenkin se, että vauva oli virhetarjonnassa, vinossa ja avosuin tulossa, enkä ensisynnyttäjänä olisi kahden lääkärin mukaan saanut vauvaa alakautta ulos itsestäni, vaikka olisin tehnyt mitä. Ei se silti lohduta, kun oikein pysähtyy ajattelemaan.

Toipuminen oli karua, torstaiaamuun asti olin katetroituna ja makasin lähinnä sängyssä vauva iholla. Torstaina pääsin ekan kerran suihkuun. Koitin myös liikkua vähän mutta olo oli voimaton ja vauva halusi tissiä taukoamatta. Rinnanpäät hajosivat eikä vuorossa olleelta kätilöltä juuri sympatiaa herunut. Törkkäsi käteen rintakumin ja epäselvin kuvin varustetun monisteen, että tossa ohje. No kiitti kuule… Seuraavaan vuoroon tullut kätilö oli onneksi jo ymmärtäväisempi ja antoi kunnollisia neuvoja. Imuote tarkistettiin ja se oli onneksi oikea.

Oltiin lopulta neljä päivää sairaalassa. Ihan tarpeeksi, lauantaina oli jo niin ikävä omaan sänkyyn, etten olisi jäänyt mistään hinnasta pidemmäksi aikaa.