Vaavihaavehajatuksia

Ei olla ukkoni kanssa kumpikaan kovin lapsirakkaita eikä meillä ole juurikaan kokemusta pikkulapsista. Mies on ainoa lapsi, jolla on pari siskopuolta mutta heihinkin on tutustunut vasta teini-iän kynnyksellä. Itselläni on 2,5 vuotta nuorempi sisko, jota en siis ymmärrettävistä syistä ole kauheasti joutunut babysittaamaan. Satunnaisia lapsenvahtikeikkoja lukuunottamatta en ole ollut juurikaan lasten kanssa tekemisissä, vauvoista puhumattakaan. Vauvoista kokemukseni ovat minimaaliset, lähinnä satunnaisia vauvaperheissä vierailuja ja vartin verran sylissä pitämistä.

Yleisesti ottaen lapset ovat mulle aika kaukainen asia paitsi siltä osin, että kovasti haluan oman. On superkiehtovaa, miten parista pienestä solusta voi muodostua kokonainen ihminen, ja miten se ihminen oppii asioita ja muotoutuu aikuiseksi. Mutten juurikaan ole kiinnostunut muiden lapsista. Jos joku työkaveri vaikka tulee hoitamaan paperitöitä toimistolle vauvan kanssa, ovat itkuvikinät lähinnä häiriöksi. Puhumattakaan bussissa tai muilla julkisilla paikoilla huutavista bebeistä. Harvat vauvat myöskään ovat niin söpöjä, että niitä jaksaisi kovin kauan tuijotella. Koiranpennut ovat söpömpiä.

Kaiken edellisen jälkeen joku varmasti pitää mua ihan hirveänä ja ihmettelee, miksi edes tahdon lapsia, jos ne on niin epäkiinnostavia ja kauheita. Kai se omalla kohdalla on melko puhtaasti biologinen vietti, joka tähän ajaa. En usko, että voisin elää itseni kanssa, jos en olisi koskaan yrittänyt saada lapsia. Vanhemmuus sinänsä ei tunnu kovinkaan kummoiselta asialta, siihen on pystyneet miljardit muutkin kaltaiseni. En tietenkään ota asiaa kevyesti, kyseessä on jättimäinen vastuu. Mutta jos toimin omantuntoni mukaan, en usko että voin mennä kovin paljon vikaan. Ensin pitäisi tietty saada se vauva. Ehtii tässä varmaan ainakin kahdet ellei kolmetkin menkat vielä tulla ennen kuin aletaan yrittää. Pitänee alkaa oikeasti laskemaan päiviä.