Iloinen pakkaaja

Viimeisiä päiviä viedään kotisohvalla. Perhepiiristä lainatulle matkalaukulle on ostettu pienempi laukku kaveriksi ja sen värikin valittiin tarkoin harkiten, että varmasti tunnistan omani lentokentän laukkuhihnalta: fuksia. Tämä ei tietenkään kerro kellekään miehellä eikä osalle naisista mitään, joten tyydyn kutsumaan sitä tummanpinkiksi. Pakkaamisen olen jo aloittanut ja tyytyväisenä kokosin lattialle hienon kasan vaatteita, jotka varmasti haluan ottaa mukaan. Ongelmaksi ei tällä kertaa kuitenkaan tullut maximi painorajan ylitys, vaan laukkujen rajallinen koko. Iloisesti (kyllä, iloisesti) siinä sitten purin osan vaatteista pois laukuista ja aloitin pakkaamisen alusta. Yritin kaikin voimin pitää mielessä, että eiköhän sieltä Englannista löydy edes muutama omaa makua vastaava vaatekauppa, jos vaatteet loppuvat kesken.

Kuuntelin tässä pari päivää sitten radiota, jossa kerrottiin tulevan viikon sääennustetta. Luvattiin kylmää ilmaa ja viikonlopulle kovaa tuulta, jopa myrkyä. Ehdin melkein saada jo vilunväristyksiä pelkästä ajatuksesta, kunnes tajusin, että enhän minä ole täällä enää silloin. Ensimmäiset reaktiot olivat pienehkö hehkutus ja sisäiset hurraa-huudot, joista seurasi tilanteen konkretisoituminen itselle: ”tosiaan, tämä on viimeinen viikonloppu ennen lähtöä”. Vielä ei kuitenkaan jännitä. Olen ennemminkin vain innoissani ja halukas jo lähtemään. Viime yönä heräsin yhden aikoihin ja ensimmäinen reaktio oli ”onko jo aamu, saako jo nousta”. Joka aamu lähtöön on yhä vähemmän päiviä. Eihän sitä tässä tilanteessa malttaisi nukkua ollenkaan.

Säätiedotuksen mukaan Derbyyn olisi saapumispäivänäni luvattu ihan kivaa säätä. Kivalla tässä tarkoitan siis lämmintä. Kaikenlainen sää otetaan vastaan, kunhan se ei sisällä kylmyyttä tai kovaa tuulta.