Ensimmäinen luento takana ja seuraava edessä. Itseasiassa 1,5 tunnin päästä. Arki on siis lähtenyt käyntiin myös tällä lomailijalla. Odotin, että lukujärjestys olisi suurinpiirtein samanlainen kuin Suomessa: koulua 8-15 joka päivä ja ripauksena kovaa opiskelua iltaan saakka – olenhan nyt sentään yliopisto-opiskelija. Ei kuitenkaan mennyt ihan näin. Suoritan kaksi laajaa kurssia tämän kevään aikana ja luentoja on lähinnä 2x3h viikossa. Päälle tulee kuitenkin vielä työharjoittelu, jonka pitäisi alkaa ihan lähipäivinä. Paljon hommaa tulee varmasti olemaan, mutta koulu – tai no, luennot – eivät ainakaan rasita. Se on varmaa.

Amerikkalaiset tv-ohjelmat ovat varmasti antaneet minun lisäksi myös monelle muulle kuvan, että ulkomailla yliopisto-opettajat ovat vähän eri luokkaa, kuin suomalaiset opettajat. Eilen ensimmäisen luennon alussa odotin pienellä kauhulla millainen professori luokkaan saapuu. Odotin lähinnä vakavaa +60v miestä. Sellaista ”kutsu mua tohtoriksi” – tyyppiä. Yllätyksekseni luokkaan kuitenkin saapui todella mukavalta näyttävä, ehkä noin 40v pörrötukkainen mies. Hän muistutti minua jostakin hahmosta tai näyttelijästä, mutten vieläkään ole saanut sitä mieleeni. Päällään hänellä oli tumman vihreä kauluspaita, jonka päällä oli tumma liivi. Hän näytti juurikin niin paljon brittiläiseltä opettajalta, kuin vain voi näyttää. Kaiken lisäksi hän oli vielä ihan älyttömän mukava ja hauska – jopa hassu, ehkä myös hiukan hölmö. Juuri sellainen opettaja, jonka tunneille haluaa mennä – ihan vain hänen mielenkiintoisen persoonansa takia.

Lentopallokausi jatkuu myös täällä uudella kotipaikkakunnalla. Eilen olin ensimmäistä kertaa yliopiston lentisjoukkueen treeneissä ja pakko sanoa, että tuntui hyvältä. Ei niinkään se treenaaminen – vaikka siis sekin oli tottakai ihanaa – vaan se tunne, kun astuin saliin. Koko tähän 1,5 viikkoon, kun olen täällä asunut, on sisältynyt paljon epävarmuutta, ymmärtämättömyyttä, uusia tilanteita ja niin edelleen. Täällä mikään ei ole tuttua: asunto on uusi, ihmiset ovat vieraita, kieli on vieras ja koulukin on uusi. Ei ole mitään sellaista tuttua ja turvallista asiaa ympärillä.

Kun eilen sitten astuin saliin, puin varusteet päälle ja näin valmiiksi pystytetyn verkon, koin jonkin ihmeellisen sisäisen rauhallisuuden tunteen. Ensimmäistä kertaa tänä aikana sain tehdä jotain sellaista, jota oikeasti osaan, jonka tiedän hallitsevani, ja joka muistuttaa ns. normaalista elämästä. Kun valmentaja alkoi puhua, tiesin koko ajan mistä hän puhuu – vaikken ymmärtänyt kaikkia sanoja. Se oli todella hassua. Tuntui jotenkin niin turvalliselta olla ympäristössä, jossa ymmärsin koko ajan mitä tapahtuu, ja jossa oli samanhenkisiä ihmisiä. Vaikka jokainen heistä oli minulle tuntematon, tuo kahden tunnin treeniaika oli minulle ehkä yksi merkittävimmistä asioista tänä aikana: puhuin kerrankin samaa kieltä ihmisten kanssa ja tulin ymmärretyksi – en ehkä niinkään ihmisenä, mutta pelaajana. Ja se oli mahtavaa!