Sana, jolla on monta eri muotoa ja jokainen kokee sen vähän omalla tavallaan. 

Jotkut ikävöivät kotiaan (kirjaimellisesti), toiset perhettään ja ystäviä, kolmannet ehkä sitä kaupunkia, missä asuivat. Minä en voi ikävöidä ensimmäistä, koska minulla ei periaatteessa sellaista enää ole (nyt äiti tuhahtaa, koska koti on kuulemma aina siellä missä äiti ja koirat ovat. Tottahan se kyllä osittain on <3). Minä ikävöin aika ajoin perhettäni ja ystäviäni, nyt niitä ikävöinnin hetkiä on ollut viime aikoina enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Ikävöin myös Helsinkiä, vaikka sieltä pois halusinkin.  Myös sitä arkea, josta halusin pois. Nyt se on myönnetty.

En tiedä onko tämä se surullisen kuuluisa puolen vuoden kirous? Olen nimittäin lukenut, että puolen vuoden ulkomailla asumisen/olemisen jälkeen tulee helposti se hetki, jolloin monet luovuttavat. Uutuuden viehätys alkaa kaikkoamaan, reissuväsymys alkaa iskemään ja ei jaksa enää samalla tavalla innostua uusista paikoista ja ihmisistä. Kaikki alkaa puuduttamaan. Luulin omalla kohdallani tänne Ausseihin tulon auttavan tuohon orastavaan reissuväsymykseen, koska täällä saisi asettua aloilleen ja hengähtää hetkeksi. Toisin kävi, ikävä kotia alkoi ottaa tuulta purjeisiin enemmän ja enemmän. Aloilleen asettuminenkaan ei auta, jokin ahdistaa melkein koko ajan. Tämä harmittaa aika paljon, koska ajattelin että nauttisin olostani täällä enemmän, eläisin yhtä elämäni parhainta ajanjaksoa. Tilanne olisi aivan varmasti eri, jos olisin tullut Suomesta suoraan tänne, enkä olisi ns. kuluttanut itseäni puhki ensin reissaamalla viittä kuukautta.  Jos tästä ”kirouksesta” selviän, niin ehkä se elämä alkaa taas näyttää voiton merkkejä.  Todella toivon sitä.

Nyt tällä hetkellä vaan tuntuu siltä, että olisi kiva lähteä kotiin, Suomeen. Käymään, tuskin jäämään. Johtuuko se kenties siitä, että täällä koti ei tunnu oikein kodilta ja sen joutuu jakamaan niin monen ihmisen kanssa. Stressi alkaa painamaan, koska tilitapahtumat näyttävät vain pelkkää miinusta ja työpaikasta ei ole tietoakaan. Kesä vaihtuu syksyksi ja vettä sataa enemmän, kuin mitä aurinko ehtii paistamaan. Apua, kuullostanpa negatiiviselta. Tarkoitus ei ole sitä olla, nyt vaan ei eletä sitä Australian unelmaa. Onhan se tietysti itsestäänkin paljon kiinni, mutta jos ei halua tuhlata loppuja rahojaan, niin vapaa-ajan tekemiset ovat aika vähissä silloin. Kaipaan myös hulluna mun sosiaalista elämää Suomesta, siellä mä näin kavereitani joka päivä. Täällä niitä on vain muutama. Tiedän kyllä, että uuden sosiaalisen ringin luominen kestää aikaa, joskus sitä vaan turhaantuu. En sano, että tämä fiilis on 24/7, ei missään nimessä. Välillä on sellaisia päiviä, että jes! saan asua täällä, mutta voiton kyllä vievät ne päivät jolloin fiilis on vähän eri. Hitsit! 

Että sellaista. Moni varmasti luulee, että elämä täällä on yhtä ruusuilla tanssimista ja pelkkää happyhappyjoyjoy! plus kuumien surffipoikien bongailua. Ei ole.