Vuoristorataa

Ei käynyt niin; ei taaskaan tai ei vielä. Kuvaa hyvin mielen vuoristorataani, hetkessä mennään toiveesta lohduttomaan suruun ja taas takaisin. Välillä pyöritään katkeruuden silmukassa pääalaspäin oksennusta nieleskellen, välillä hurrataan jännityksestä ylämäen huipulla.

Kuukautiset siis alkoivat; juuri parahiksi silloin, kun olin lähdössä viikoksi metsään. Yllättävän hyvin sujui reissu kuukupin ja muutaman kesto- sekä luomusiteen kanssa, ulkohuussien ja kivien takana vessahommia touhottaen. Ei ehtinyt edes juurikaan surra taas kerran menetettyä kuukautta, sillä erämaassa luonnon keskellä silmä ja mieli todella lepäsi. Ainut hetkellinen tuskan ja surun kivahdus iski sydämeen, kun ystävä iloitsi kaverinsa vauvauutisia FB:stä lukiessaan (kyllä, erämaamökissä). Taisi siellä tarkemmin ajatellen muutaman kerran kyynelkin nousta silmään muiden tarinoidessa omista lapsistaan, mutta yllättävän hyvin selvisin.

Mutta oli siinä alkamisessa jotain hyvääkin: kierto oli tasan 31 päivää, kuten edellinenkin. Jospa nyt pysyttäisi samassa mitassa hamaan tulevaan, niin voisi laskeskelut olla helpompia. Kuumemittari oli mukana reissussa, mutta oli niin hyvässä jemmassa koko matkan, että lämmön mittailut jäi. Mutta yllättävän toiveikas olen siis, juurikin kiertojen pituuden säännöllisyyden vuoksi. Perjantaina olisi 14. päivä menossa, jolloin aloitan taas oviksen testailut. Yritän nyt juoda vähemmän ennen testiä, jotta vihdoin saisin positiivisen testin aikaiseksi. Jos sitä ei taaskaan löydy, pitänee käydä tohtorin pakeilla… Vaan toki toivon, ettei siihen asti tarvitsisi mennä. Täytyy toivoa myös, että osuu omat ja miehen menot sekä stressaamattomuudet ja hyvät päivät niin, että sänkyhommat luonnistuu, ja saataisi mahikset edes tuplattua viime kertaiseen verrattuna.

 

Taas oli yksi vanha kaveri saanut tytön. Toisen lapsensa. Toinenkin synnyttää pian, toisen tietenkin. Kunpa minäkin pian. Saisin edes päivän kokea sen suunnattoman ilon ja onnen ja elämän ihmeellisyyden, kun tietäisin, että ihminen kasvaa sisälläni. Toki sitten toivoisin, että saisin nähdä hänet, ja sitten tahtoisin pitää hänet, maailman täydellisimmän ihmisen lähelläni elämäni loppuun saakka. Nyt tuntuu, että yksikin hetki, edes minuutti, olisi sanoinkuvailemattoman upeaa. En osaa enää, tällä hetkellä, odottaa ja pyytää paljoa, mutta kun saisin edes sen hetken. Voi rakas Jumala, anna minulle lapsi.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *