Se tunne, kun huomaat tuntevasi suurta ikävää Lilyä kohtaan. Bloggaaminen, täältä taas tullaan! On aika putsata pölyt pois kaapeista ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Kuten tämän blogin kanssa. Harmaa alue on muuttunut riippukeinuun ja päiväkirjaan. Tervetuloa maailmanparantajan mieleen! (Varoitus! Seuraavaa blogiteksti saattaa sisältää aivotonta itsekeskeistä pohdintaa.)

Ohhoh, en edes tiedä mistä aloittaisin. Myllerrystä, egoa, ajatuksia, tunteita ja rakkautta, näistä on koostunut minun elämäni vuoden blogihiljaisuuden jälkeen. Mitään konkreettista en voi teille kirjoittaa, koska en ole tehnyt oikeastaan mitään. Viimeinen vuosi onkin kulunut oman pään sisällä, asioita kummastellen ja pohdiskellen. Joka kerta pohdiskellessani mietin, kuinka ihana olisi jakaa tämä jonkun kanssa. Jopa ehkä monenkin ihmisen kanssa, saada aikaan keskustelua ja uusia näkökulmia. En ole silti kokenut olevani tarpeeksi ”kypsä” sen tyyppisille kirjoituksille. Tuntui, että olisin vain pikku lapsi isojen ihmisten maailmassa eikä minua hyväksyttäisi mukaan naiviuteni takia. Yhtäkkiä minua alkoi pelottaa, mitä jos menetän jotain? …Mitä minä menetän? Oli heti seuraava kummastunut kysymys mielessäni. Hah, tänä päivänä tiedän vastauksen: ego. Olen menettänyt egoni. Sen suuren, iso äänisen, pelottoman egoni. Egoni, joka oli identiteettini. Egoni, joka oli aina turvana, joka kertoi kuka olet, missä olet, mistä olet tullut ja minne olet menossa. Eipä ole enää.

Silti elämä alkoi tapahtua tietokoneen ulkopuolella. Viime vuotinen Facebook-lakko kokeiluni onnistui siinä määrin, että tajusin pystyväni käyttämään aikaa miten halusin. Sen sijaan, että olisin valittanut kuinka paljon Facebook vie vapaa-aikaani, päätin toimia ettei tarvitsisi sitten myöhemmin märehtiä. Enää ei ollut aikaa istua paria tuntia koneella ja löpistä paskaa. Oli kiire olla jossain muualla. Muissa maisemissa.

Noh, aikani mietiskeltyäni tunsin syvän poltteen rinnassani. Tunsin moraalista krapulaa (tästä kamalan kiehtovasta olotilasta lupaan kertoa lissää!) blogiani kohtaan. Halusin palavasti kertoa jollekin ajatuksistani, mutta en kyennyt kirjoittamaan niistä edes oikeaan päiväkirjaani.
Palasin Lilyn sivuille aika ajoin. Ihastelin palstaani, luin kaikki vanhat juttuni läpi ja itkin ilon kyyneleitä. Minä tosissani olin tuottanut tuon kaiken tekstin pienestä mielestäni. Olen luonut jotain. Sitten heräsi nälkä, haluan luoda lisää. Tunsin valtavaa tarvetta luoda jotain pysyvää, kestävää, erilaista, omaa. Oli sitten kyse ihmissuhteista tai blogista.
Mitään ei silti tapahtunut. En tehnyt asialle mitään. Vähän ajan kuluttua se alkoi ahdistamaan. En voinut käsittää miten olin taas päässyt siihen apaattiseen olotilaan, joilloin ei jaksa kiinnostua tekemään mitään. En kestänyt, että olin pelokas ja pohjattoman surullinen. Tuntui kuin suuri musta aukko olisi tullut läpi sydämestä, niellyt kaiken sisällön ja jättänyt pelkän ruumiin/kehon jäljelle. Sinä kertana sanoin hyvästi egolleni.

Miten pysäyttävä tunne. Yhtäkkiä kaikki paljastui minulle kuin auringon ensi säteet aamulla. En tiennyt miten pystyisin jatkamaan enää. Mitä tekisin ilman egoani? Tuntui kuin tuo kysymys olisi kaikunut pitkään päässäni etiäisenä. Eikä minulla ollut vastausta. Mikään, mikä minua oli liikuttanut ennen, ei enää säväyttänyt. Mistä löytäisin ilon? Mistä saisin nautintoa? En tiennyt.

Osa ahdistuksestani tuli myös itseni ulkopuolelta. Olen tosin varma, että oma huono sisäinen oloni kuvastautui ulkopuolelle ja näin asiat vain niin pohjattoman surullisina. Tajusin myös sen, että kun ajattelen positiivisesti ja koen elämäni iloisesti, se myös näkyisi ympäristössäni, mutta pelko päätti ottaa kiinni isolla koko vartalo lukolla ja esti hyvien ajatusten pääsemisen mieleeni. Voitin kuitenkin senkin myöhemmin ja oloni on taas kevyt, kun mieleni on puhdas.

Egon katoamisen jälkeen meni aikaa ennenkuin totuin ”uuteen normaaliin”. Jonkinlainen suuri muutos oli (taaas!) tapahtunut elämässäni, mutta tällä kerralla se ei ollut tällä fyysisessä maailmassa, se oli pääni sisällä. Kaikkein vaikeimmat taistelut käydään oman mielen eli egon kanssa (egosta aion kirjoittaa lisää tulevaisuudessa). Olin itse itseni pahin vihollinen. Pahemmaksi asiaa teki se, että joka ikinen sekuntti ja minuutti minun täytyi elää asian kanssa. Oman itseni kanssa. Pelkäsin etten kestäisi millään itseäni. Tällä hetkellä nuo ajatukset tuntuvat hassuilta, sillä tajusin myös pian näiden ajatusten jälkeen, että perkele, minä tulen elämään itseni kanssa jopa kuolemani jälkeen, joten eiköhän ole aika jättää turha itsensä sättiminen ja pelottelu ja alkaa elämään elämää! Päätin, että parannan itseäni päivä kerrallaan ja samalla myös maailmaa ympärilläni. ♥

Aaah, kuinka kauan aikaa olen odottanut että saan purkaa tuon kaiken sisältäni!!! Ja lause ansaitsee kolme huutomerkkiä kaiken sen tunnemylläkän jälkeen. Joten, kun kirjauduin joku aika sitten Lilyyn huokailemaan kaihoisasti entisen blogini perään, päätin kääntää uuden lehden. Nyt kokeillaan tälläistä. 🙂 Koska elämä koostuu kokemuksista eikä kokemuksia koskaan kartu lisää, jos jättää kokematta, niin nyt sitten kokkeillaan!

Joten aivopieruni palaavat Lilyn ihmeelliseen maailmaan, toivottavasti nautitte matkasta kanssani! Ü I have missed you all! ♥

Ps. Te kaikki, juuri sinäkin, olette olleet mielessäni monina hetkinä. En ole koskaan unohtanut, vaikka olenkin kadonnut. Rakastan ja arvostan teitä ♥

Rakastavin halauksin,
Saikku