Perilla
Perille on paasty. Nyt mennaan ilman aakkosia koska matkalapparimme irtisanutui tuossa kesalla eika tullut uutta ostettua, niinpa nettikahvilan koneella tarinoita rustatessa pitaa muistaa klikatakin aata ja oota.
Tarkoitukseni oli kirjoittaa siita kuinka en pida lentamisesta ja kuinka luonnottomalta se tuntuu. Kuittaan taman nyt kuitenkin vain samaisella lauseella jonka annoin perusteluna miehellekin: Jos minun olisi tarkoitus lentaa, olisin syntynyt siivet selassa. (Ei siina, olen onnellinen siita etta joku keksi lentamisen tavaksi siirtya paikasta toiseen, enpa muuten voisi tallaista lomaa taalla Nepalissa viettaa ihan jo ajan puutteen vuoksi. Mutta on se silti luonnotonta, etta muutama sata ihmista istutetaan pieneen sisatilaan ja kuudessa tunnissa olet aivan toisella puolen maailmaa. Saati sitten se miten paljon se kasvattaa ekologista jalanjalkeani joka muun kierratys innostukseni ansiosta ehka jaisikin vahan normaalia pienemmaksi. Kerran kylla olen mennyt matkan Suomesta Thaimaaseen asti junilla ja busseilla, ja sita muistelen lammolla!)
Katmanduun laskeutuminen tuo aina hykerryttavan tunteen vatsanpohjalle. Kun kone saapuu Nepalin ilmatilaan ja ikkunasta nakyvat ensin lumiset huiput ja sitten joet ja kaikki ne kiemuraiset vuoristotiet, tietaa olevansa perilla kotona. Kun astuu ulos kentalta ja istahtaa taksiin ja kaikki se aanien ja tuoksujen sekameteli soppa iskee naamaan lampoaallon kanssa ei voi muuta kuin kiljahdella ilosta – niin oudolta kuin se kuulostaakin.
Kavin tassa paivana muutamana katsomassa elokuvan Kathmandu – Taivaan Peili, ja sanottava on etta Tiedan, milta se tuntuu kun vain haluaa jaada, eika lahtea Yhtaan Mihinkaan muualle.
Aina ennen olen tullut tanne ilman paluulippua ja matkat ovat venyneet kuukausien mittaisiksi, vuodeksikin. Elamna on asettunut urilleen ja tuntuu arkiselta, mutta sellaiselta arjelta jota juuri haluaa elaa. Nyt paluu haamottaa jo kuuden viikon paassa. Hammentavaa ja kaikinpuolin omituinen ajatus koska jotenkin elama taalla vain tuntuu oikealta.
Ongelma vain on se, etta palkattua tyota on Nepalissa lahes mahdoton loytaa. Ainakaan sellaista tyota jolla on Itselle merkitysta. Kotomaassa on kuitenkin aika varma tyollistyminen ja rahaa saa saastoonkin. Toki toiveissa on jo ihan miehenkin takia, etta jossain vaiheessa elama soisi etta aikaa voisi tasaisesti jakaa kummankin kotomaan kesken. Etta voisi rakentaa kodin tannekin Everestin juurelle. Ja kuitenkin jatkaa sita hyvaa yhteista elamaa siella Suomessakin.
Mutta Nyt on Nyt, ja Nyt olemme taalla ja nautimme. Miehesta ei ole nakynyt kuin vilahduksia kun on pitanyt kiertaa kaikki tutut ja vahan tuntemattomammatkin lapi tervehtimassa. Suomessa vietyt kymmenen kuukautta ovat olleet Hanelle antoisat mutta ikava omaa maata on ollut valtaisa. Onneksi oma sosiaalinen piiri on melkoisen suuri taallakin, joten ei ole tarvinnut yksin kykkia.
Nyt on aika lahtea maistelemaan taas lempiherkkuja, laadimme jo lentokoneessa listan kaikista niista ruoista mita ensimmaisella viikolla on syotava, niin ikava naita herkkuja on ollut !