Nepalissa asuu paikallisten lisaksi melkoinen joukko ulkomaalaisia. Siis asuu, ei vain matkusta. Osa toimii vapaaehtoisina mutta osa ihan palkkatoissa.

Jeni on viimeisen parin kuukauden aikana saanut katsella hieman sivusta millaista elamaa nama ”ekspatriaateiksi” kutsutut ulkomaalaiset elavat. Jeni nimittain on pyynnosta opettanut muutaman naista jalkelaisia tanssimaan Halloween juhlaa varten. Opetus tilana toimi ”American Club”, ainoastaan ulkomaalaisille tarkoitettu, tarkasti armeijan sotilaiden vartioima, korkean tiiliseinan ja piikkilankaesteiden rajaama valtaisa alue. Sisalta loytyvat niin tenniskentat, kuntosalit, tanssistudiot kuin uima-altaatkin. Lapsille loytyy leikkipaikkoja ja niin edelleen.

Tosin tama kaikki ihanuus on tarjolla vain kuukausittaisella 75 dollarin maksulla. Sisalle tullessa tehdaan taysi tarkastus, puhelimet ja muut ei-toivotut esineet ratsataan pois ja jos et ole jasen, kulkee mukanasi saattaja mihin menetkin.

Tokihan niilla jotka tata paikkaa hyodyntavat on siihen varaakin, kansainvalisten jarjestojen ja firmojen tyontekijoilla kun on ihan lansimaiden palkkoihin verrattavat tulot. He ajavat kuljettajan luotsaamalla hienolla autolla suoraan sisaan ja voivat olla rauhassa kaikelta talta mita aitojen ulkopuolella tapahtuu. Paikalliset toki ovat toissa aitojen sisalla, mutta mitaan fasiliteetteja he eivat saa kayttaa ja todennakoisesti saavat hyvin minimaalista palkkaa. Kylla mietityttaa milta mahtaa tuntua siita, joka paivittain nakee sen miten paljon rahaa paikkaan uppoaa kun itsella ei ehka ole varaa edes kunnolla kouluttaa omia lapsia?

Tokihan sita itsekin tulee nautittua lansimaalaisen eduista. Tulee syotya aterioita jonka hinnalla voisi kokonainen perhe syoda illallista ja varmaan lounastakin. Tulee kaytya tanssimassa, sisaanpaasyn hinnalla joku lapsi ehka voisi kuukauden kayda koulua. Ristiriitaisin ajatuksin istuin eilenkin illalla poydassa jossa taalla jo jonkin aikaa asuneet pohtivat Nepalia ja sen ongelmia drinkkilasit edessaan…mutta kuinka moni heista oikeastaan on ollut kosketuksessa paikallisten kanssa Ihan aikuisten oikeasti?

Mutta niin, ei toki voi valittaakaan. Sen sain minka syntyessani sain…mahdollisuuden tulla tanne ja nauttia elamasta taysin siemauksin. Jos olisin syntynyt elamaan pienessa nepalilaisessa kylassa, elaisin taysin rinnoin sita elamaa, osaamatta ajatella muunlaistakaan. Mutta kylla silti koen, etta koska minulle nain hyvat kortit elaman pelissa jaettiin, on minun myos toimittava…annettava takaisin. Puheet eivat maailmaa muuta, vaan toiminta.