All the women in me are tired

”All the women in me are tired”, luin Pinterestissä vastaan tulleesta kuvasta. Luin, itkin ja nyökytin. En jaksa tätä taas. En selviä tästä enää toista kertaa. Olen maassa enkä jaksa enää nousta.

Toista kertaa elämässäni olen masentunut. Tai ehkä tämä on vain sitä yhtä ja samaa kertaa, en tiedä. Ensimmäisen masennuskierrokseni sairastin yksin ja läheisteni tietämättä, vain mieheni oli asiasta kartalla. Hymyilin ja olin oma iloinen itseni, vaikka halusin vain kuolla, etten joutuisi elämään masennuksen mustan verhon alla enää päivääkään. Nelivuotisen terapian jälkeen pääsin vihdoin jaloilleni, aloitin uuden työn ja vuotta myöhemmin olen tässä pisteessä taas.

Taas!

En jaksa taas tarpoa tästä suosta ylös. En vain jaksa. Kuin olisi pakotettu juoksemaan maratonin heti ensimmäisen päätyttyä. Tai synnyttämään juuri saatuaan vauvan syliinsä.

Ei minusta vain ole tähän enää.

Raajat painavat tonnin, en jaksa mitään eikä mikään kiinnosta. Olen lihonut vuodessa 20 kiloa, inhoan ulkonäköäni ja itseäni.En nauti mistään eikä mikään tuota minulle iloa. En jaksa enää edes itkeä. Ja olen ryssinyt kaiken. Kaiken! Terveyteni on mennyttä, talousasiat ovat huonommalla mallilla kuin koskaan. Joudumme myymään talomme talousvaikeuksien vuoksi. Samalla tulee lapsilleni eteen kodin lisäksi koulusta ja kavereista luopuminen, koska edessä on muutto toisaalle. Inhoan työtäni ja ajattelen olevani siitä huono. En jaksa sosiaalisia kontakteja, joten korkeakoulutukseni lienee sekin yksi iso vitsi vain.

Olen vihainen itselleni siitä, että olen pilannut kaiken. Etten vieläkään ole oppinut huolehtimaan itsestäni. Olen vihailen muille. Läheisilleni, etteivät he varoittaneet minun olevan taas huonolla tiellä. Tai ehkä he varoittivatkin, en vain luultavasti kuunnellut. Olen silti vihainen, vaikken haluaisi. Suututtaa. Suututtaa somessa paistattelevat onnelliset ihmiset lomamatkoillaan, juhlimassa tai viettämässä yhteistä aikaa perheidensä kanssa. Miksen minäkin jaksaisi ja voisi? Olen muuttumassa vihaiseksi, katkeraksi akaksi ja vihaan sitäkin. Viha polttaa sen lopunkin minusta, mitä jäljellä enää on, mustaksi hiileksi. En halua sitä, mutten jaksa taas taistella. Voitin jo kerran, eikö se voisi riittää?

Tuntuu, että olen jumissa elämässä, jota en halua. Elämässä, johon en itse mahdu. Ruuhkavuodet nielaisevat minut kitaansa kuola valuen enkä saa kiireiseen arkeeni mahtumaan aikaa itselleni. Miten kaikki muut osaavat sopeutua yhteiskunnan oravanpyörään, mutta minä se vain vajoan kerta toisensa jälkeen arjen juoksuhiekan syvyyksiin?

Masennus on tuskallinen sairaus. Uuvuttava, piinaava, väsyttävä ja pelottava sairaus. Toinen masennuskierros on kuin toinen synnytys: tietää jo vähän, mitä on luvassa. Matka tulee olemaan niin tuskallinen ja pitkä, mutta palkinto kultaakin kalliimpi. Toivon, että jaksan sen muistaa edes useimmiten, jotta jaksan taas taistella tieni takaisin valoon.

Toivon, että jaksan toivoa silloinkin kun tuntuu, ettei toivoa ole.

Tätä blogia tuskin on aina kovinkaan helppo lukea. Kirjoitan rehellisesti, todenmukaisesti ja ajoittain raadollisestikin, jotta löydän taas itseni. Oletpa sitten täällä vertaistuen, uteliaisuuden, ammatillisen kasvun tai jonkin muun syyn vuoksi, tervetuloa mukaan. Kiitos, kun tulit.