Rakastan sanoja. Laulujen sanoja, runoja, sanoiksi puettuja ajatuksia. Rakastan sitä, että joku osaa pukea sanoiksi pääni sisällä vallitsevan sekamelskan. Rakastan sitä, että joku saa sanoillaan minut tuntemaan ja ajattelemaan.

Siksi keräilenkin sanoja. Kuvia Facebookista, Pinterestistä ja Instagramista. Runoja, värssyjä, laulujen sanoja, aforismeja ja kommentteja. Kaikkea en uskalla sosiaalisessa mediassa omilla kasvoillani jakaa, koska pelkään läheisteni pelästyvän. En halua heidän edes tietävän, miten syvällä olen ollut. Miten katraani kanssa leipäjonossa häpeään kuristautuen mietin, voiko happi ikinä riittääkään pinnalle asti?

En halua läheisteni tietävän, että emmin jatkuvasti, miten toipunut tai voipunut oikeastaan olen. Miten kertakaikkisen loppuunrutistettu, kulutettu ja rikkinäinen minä olen. Niillä voimilla, mitä vielä jäljellä on, haluan suojata heitä, koska pelkään, etten itselleni riitä avuksi.

Vaikka voin jo paremmin, tiedän, etten koskaan tule entiselleni. Olen kahdesti särkynyt, kokoon liimattu ja siksi aina helposti uudelleen särkyvä. Aina viittä vaille kaatumassa, valmiina uppoamaan uudelleen. En edes mieti, mitä jos niin tapahtuu, vaan ainoastaan, koska niin tapahtuu. Toivon, että osaisin muuttua ja pitää parempaa huolta itsestäni, mutten jaksa uskoa sen enää onnistuvan. Luulin niin jo edellisellä kerralla ja olin eittämättä väärässä, koska putosin uudelleen. En voi ajatella tulevaisuutta, koska en tiedä, tuleeko sellaista. Elän päivän kerrallaan, selviän yhden päivän haasteista enkä mieti seuraavaa, jos ei ole pakkoa. Haluan löytää tieni pinnalle yksi este kerrallaan ja toivon ihan todella, että happi riittää ylös asti.