rehellisesti tässä hetkessä

Rakastatko elämääsi? Rakastatko tekojasi? Rakastatko ajatuksiasi? Rakastatko valintojasi? Rakastatko itseäsi? 

Liikenne vilisee, ihmiset sujahtelevat ympärilläni eikä liikkelle löydy loppua. Löysin itseni tästä vilinästä vuosi sitten, en kuitenkaan vieläkään kunnolla ole löytänyt itseäni. Vuosi sitten kuitenkin havahduin siihen, että olin menossa suuntaan, jossa en pitänyt maailmastani. Suunta, joka sumensi silmäni, ajatukseni, valintani, tekoni, elämäni sekä lopulta koko olemukseni. Suunta, joka sai minut elämään elämää niin kuin se ”kuului” elää. Päivät olivat vain päiviä ja illat iltoja. Niitä tuli ja meni, ja elin ne kaavalla millä olin ne elänyt siitä päivästä lähtien, kun minulle kerrottiin kuinka ne ”kuuluisi” elää. En tiedostanut eläväni, en kokenut olevani läsnä, sillä en tuntenut, nähnyt tai kokenut ympärilläni olevaa elämää. 

Sama musiikki, sama päivärytmi, sama bussi, samat naamat, sama kierto uudellen, uudelle ja uudelleen. Pyörteelle ei ole loppua. Se jatkuu, jatkuu ja jatkuu, kunnes aikamme meistä jättää. 

Meillä kaikilla on unelmia ja haaveita pienestä pitäen. Haaveet sekä unelmat kärsivät kehomme tavoin kasvaessamme. Kehomme sekä mielemme turtuu ympäristöömme, ja jäämme pyörteeseen kiinni. Unohdamme lopulta, sen miksi täällä olemme. Sen mitä todella sydämemme hajalaa sekä sen, mikä todella tuo lämmön rintaamme. 

Rakastin pienenä juosta vain lyhyitä matkoja, mutta täydellä teholla. Unelmoin laulajan sekä näyttelijän urasta. Elin hetkessä ja tunsin kaiken sydämelläni. Tein asioita jotka todella tekivät minut onnelliseksi. Elin vain itseni vuoksi en kenenkään muun. Elin itselleni.

Mihin kadotamme intohimomme, sekä ne kaikki asiat jotka rehellisesti tekevät meistä onnellisia. Miksi lopetamme näiden asioiden tekemisen. Miksi luulemme muiden ihmisten tietävän paremmin, mikä on sinulle parhaaksi. Minne katoaa unelmat ja haaveet. Minne katoaa rehellinen ilo ja rakkaus.

Minne kadotamme itsemme?

Kadotammeko sen yhteiskunnan silmiin sekä käsiin. Elämmekö sen mukaan, millä luulemme saavuttavamme onnen. Elämmekö sen mukaan, miten kuvittelemme saavuttavamme muiden arvostuksen. 

Jos elämme, eikö se oli aika surullista? Koska tosiasia on se, ettei ketään kiinnosta loppujen lopuksi. Kukaan ei ole näkemässä tai tuntemassa elämääsi, kuin vain ja ainoastaan sinä. Joten miksi tekisimme, mitään mikä ei meistä tunnu hyvältä? Miksi emme elä niin kuin sydämemme kertoo? Miksi luulemme elävämme yhteiskunnan silmille? 

Näiden monien kysymysten lomassa haluan herätellä meitä jokaista. Haluan herättää sen pienen intohimoisen sekä syyttömän lapsen sisältämme, jonka olemme ahtauttaneet pienimpään kehomme koloon. Tämä syytön lapsi, joka joskus olit, tietää mitä haluat. Se tietää, mitä rakastat ja mikä saa juuri sinut onnelliseksi. Se tietää kaiken sinusta, sillä se olet sinä. Se olet sinä viisi, kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä, neljäkymmentä tai ehkä jopa kuusikymmentä vuotta sitten. Se olet sinä, ennen yhteiskunnan brutaalia mielen sekä kehon turmelemista. Se pieni ääni on olemassa. Se elää, vaikka saakin hädintuskin henkeä. Se sinnittelee, koska rakastaa elämää, vaikka se ei anna sille rakkautta niinkuin ennen. Ehkä on aika kasvattaa sen pienen lapsen ääntä, tilaa elää sekä antaa sille rakkautta. Unohtaa turmelevat katseet ympäriltäsi ja palata pisteeseen jolloin tunsit päivä päivänsä jälkeen läsnäoloa, iloa, rakkautta sekä jännitystä. Elit, todella tässä hetkessä. Tunsit, näit, olit, hymyilit, koit kaiken tämän tunteella.

xoxo, Catarina Böckerman-Made in Finland :)