Kun raskaus ahdistaa

Olen tällähetkellä raskausviikolla 12. Tein positiivisen raskaustestin toukokuun alussa. Testiä edeltävänä iltana kävin lenkillä ja huomasin kuinka rinnat on todella kipeät kävellessä. Tunsin myös pientä paineen tunnetta mahan ja selän alueella, mutta ajattelin kuvittelevani kaiken. Illalla käytiin vielä miehen kanssa kaupassa ja sanoin että ostan raskaustestin ja teen sen aamulla. Mies ei ollut asiasta yhtä innoissaan, hän sanoi että tuhlaan vain rahojani. Jääräpäänä ostin raskaustestin, halvimman mitä Citymarketin hyllystä löysin, koska halusin vain tietää syyn oireilleni ja olin jo varustautunut negatiiviseen testiin ja puheluun lääkärille syöpäepäilyistäni tai jotain muuta vastaavaa.

Kaupasta kotiuduttua laitoin raskaustestin yöpöydän laatikkoon, ja aloin ajattelemaan että ehkä en teekkään sitä vielä huomenna. Odotan vielä muutaman päivän. Lauantaiaamuna heräsin ennen yhdeksää (mikä on minulle todella todella harvinaista!), pyörein hetken sängyssä ja muistin raskaustestin. Jotenkin mulla oli tunne, että olen raskaana, mutta silti epäilin teenkö testin kuitenkin ihan turhaan. Kaivoin raskaustestin yöpöydän laatikosta, ja lähdin nukkuvan mieheni vierestä hiljaa hipsien vessaan. Avasin raskaustestin ja otin testin pois suojapussista. Samalla hetkellä, kun otin testin käteeni, ja näin testissä sinisen suojapään, tunsin että olen raskaana ja odotan poikaa. Hymyilin. Istuin pöntölle ja tein testin. Laskin testin lattialle, ja kurkottauduin wc-paperiin. Samalla hetkellä silmäni harhautui, ja näki todella vahvat kaksi viivaa testissä. Hymyilin, häkellyin ja samalla hetkellä aloin pelkäämään. Jätin testin maahan, vedin pöntön ja pesin kädet, ryntäsin mieheni viereen ja herätin hänet sanoen ”sinusta tulee isi”. Miehen ensimmäinen reaktio hymyn keskeltä ”näytä, missä se testi on!”. Naurahdin vain, etten ala aamupissaani kantamaan sänkyyn, jolloin mies pomppasi salamana ylös sängystä ja ryntäsi vessaan, halasi ja toisti ”meille tulee lapsi”.

Se aamu oli ihmeellinen. Se aamu muutti koko elämäni. Olin onnellinen, tiesin haluavani mahassa kasvavaa lasta enemmän kuin mitään muuta sillä hetkellä. Mutta samalla pelkäsin. Heti ensimmäisestä aamusta asti kun tiesin olevani raskaana, aloin pelätä pahoinvointia ja synnytystä. Siitä aamusta asti tuntui, etten uskalla elää tavallista elämää enään, jos oksennankin yhtäkkiä kaupan kassajonossa, tai jos olen yksin kotona aamulla kun herään aamupahoinvointiin. Pelkäsin, mutta olin onnellinen.

Ensimmäiset päivät raskaustestin jälkeen oli outoja. En muista niistä juuri mitään. Muistan vain sen, kuinka noin viikko raskaustestin jälkeen aloin tuntea aivan käsittämätöntä väsymystä. Kun tein miehelle ruokaa ruokatunnille valmiiksi, olin sen jälkeen aivan poikki kuin olisin tehnyt kellonympäryksen fyysistä työtä. Hain sairaslomaa, ja sain kaksi viikkoa sairaslomaa väsymykseen. Nukuin koko kaksi viikkoa, sen minkä pystyin. Öisin heräilin vähän väliä, ja päivisin olin todella ahdistunut aina päikkäreiden jälkeen.

Pikkuhiljaa väsymys alkoi mennä ohitse parin viikon sairasloman aikana, mutta sen jälkeen tilalle tuli pahoinvointi. Ällöttävä, etova olo. Mitään ei tehnyt mieli, ja kun oli tarpeeksi kova nälkä niin oli luonnollisesti entistä hirveämpi olo. Veden juominen ällötti. En oksentanut, vaikka välillä toivoinkin sitä, mikä on minun kaltaiseltani oksennuspelkääjältä lähes mahdoton toive. Kävelin ulkona ja tuskastelin olotilaani. Kaksi viikkoa, yötä päivää ällötti, ruoka ei maistunut, mikään ei kiinnostanut, en uskaltanut lähtä kauppaan, pelkäsin ja toivoin koko ajan saavani keskenmenon. En kestänyt olotilaa enään. Jokaisena hetkenä odotin kovia kipuja joilla keskenmeno alkaisi.

Toivoin keskenmenoa, mutta rakastin mahassani kasvavaa lasta. Olin pelokas ja ahdistunut, tunteet oli hyvin ristiriitaiset enkä tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Halusin vain eroon siitä olotilasta. Mietin pitkään, kuinka suuri virhe raskaus oli, mutta samalla tiedostin, ettei minun olisi annettu tulla raskaaksi jos en siitä selviäisi. Sanoin miehelleni, etten usko minkään synnytyskivun olevan pahempaa kuin tämän olotilan, ja silloin lakkasin pelkäämästä synnytystä. Olin valmis ottamaan kaikki fyysiset kivut sen aaltoilevan ällötyksen ja henkisen tuskan ja ahdistuksen tilalle. Mutta edelleen toivoin vain keskenmenoa, sillä tiesin etten jaksa tammikuuhun asti sitä olotilaa.

Kun viikkoja alkoi kertymään yli 9, olotila parani pahoinvoinnin suhteen. Enään ei ällöttänyt niin paljon, mutta pelkäsin silti kokoajan oksentavani. Sensijaan että ällötys oli ohi, ahdistus lisääntyi. Ahdisti olla kotona, ahdisti mennä kauppaan, ahdisti olla yksin ja ahdisti olla miehen kanssa. Ahdisti nukkua, ahdisti olla hereillä. Ahdisti syödä, ahdisti olla nälkäinen. Ahdisti käydä suihkussa, ahdisti olla vanhempien luona. Kaikki ahdisti, ja paljon. Hain lisää sairaslomaa, ja sain kuukauden sairaslomaa ja käskyn liikkua kodin ulkopuolella, etten muuraudu neljän seinän sisään.

Illat oli kamalia. Viiden aikaan iltapäivällä tuli ahdistus, joka voimistui voimistumistaan, ja lopulta sain aina unen joskus kahden aikaan. Kotona oleminen ahdisti. En halunnut olla kotona. Yksiön seinät tuntui kaatuvan päälle, ja vieressä virtaava koski sai minut joka kerta kohinallaan vain vihaiseksi. Ahdisti. Paljon. Halusin pois. Halusin muutosta.

Lähdettiin miehen kanssa vanhempieni luokse yöksi, halusin hetkeksi karkuun ahdistusta, en jaksanut sitä enään. Vanhempien luona olo oli helpottunut ja vapautunut, ei ahdistanut enään niin paljoa. Päiviä kului, ja joka kerta oma koti ahdisti enemmän ja enemmän. Ja tein päätöksen, ilmoitin vuokranantajalle muutosta, ja aloin etsiä uutta asuntoa minulle, miehelleni ja tulevalle pienelle lapsellemme. Tuntui kuin kivi olisi pudonnut sydämmeltä, vankilan kalterit olivat auki. Olin vapaa, olin vapaa lähtemään kodista jonne meneminen ahdistaa joka hetki enemmän ja enemmän. Löysin meille uuden, ihanan kaksion, asumattoman, remonttipölyjen peittämän asunnon saunalla ja parvekkeella varustettuna. Ilmoitin heti miehelleni, että tässä on meidän tuleva koti. Ja se on meidän koti elokuun 1. päivä alkaen. Enkä voisi olla onnellisempi ja helpottuneempi juuri nyt.

Asiat vain loksahtavat paikoilleen ja olen vihdoin uskaltanut jopa olla onnellinen tästä raskaudesta, enkä ole jokaisena hetkenä toivonut keskenmenoa. Oikeastaan en ole pariin viikkoon toivonut sitä kertaakaan, joka ilta katson vain mahaani ja odotan pääseväni synnärille ja saavani lapsen syliin ensimmäistä kertaa. Tältä raskauden kai kuuluisikin tuntua alusta asti, mutta itse sain kokea nämä tunteet vasta rv9 jälkeen, ja sitä ennen raskaus oli kaikkea muuta kuin onnellista. Silloin vannoin tämän olevan ensimmäinen ja viimeinen lapsi joka minusta maailmaan ulos tulee, kauhistelin silloin miten kukaan hullu voi haluta toisen lapsen tietäen millaista raskaus on. Jos olisin tiennyt, millaista on olla raskaana, en olisi antanut edes mahdollisuutta itselleni tulla raskaaksi. Mutta nyt, kaiken pahan alun jälkeen olen hiljaa ja varoen menossa kohti onnellista raskautta. En uskalla vielä hurrata, mutta uskallan jo hymyillä ja nauttia elämästä. Uskallan syödä, ja saan nukutuksi, pystyn näkemään ystäviä ja käymään kaupassa. Ja samalla odotan mahani kasvamista todella paljon. Ehkä elämä sittenkin voittaa. Ja kaikelle todellakin on tarkoituksensa.

//Made

Kommentit (4)
  1. Täällä myös yksi kenellä alkuraskaus oli aivan tuskaista. Ja vielä aika pitkään ennenkuin alkoi helpottaa. Loppuraskaus onkin sitten mennyt paremmin, mutta en usko että tulemme toista lasta tekemään (oma elämä muuttui myös täysin heti siitä hetkestä, tai jo oikeastaan viikkoa aiemmin kun tein raskaustestin: kipuja, kuvotusta, pyörrytystä, väsymys aivan jäätävä sekä selkeä hormonipiikki, joka tuntui lamaannuttavan alleen). Tuo ahdistuskin todennäköisesti johtunee sinullakin (mahdollisesti) hormoneista. Ne saavat mielelle aikaan tepposia. Jos lapsi on kuitenkin alusta asti toivottu niin kyllä ne olotilatkin siitä hiljalleen helpottuu ja tyytyväisyyskin mahtuu elämään mukaan :).

  2. Mulla on kanssa raskauksiin kuulunut toi 24/7 kuvotus. Kuopusta odottaessa myös paha maku suussa. Mä sitten mussutinkin koko aika viinirypäleitä tai pastilleja ja mitä millonkin, koska ne auttoi etomiseen.

    Ja muistan kun kerran kauppareissulla iski huimaus kesken kaiken ja istahdin jollekkin kaupan pallille pakasteosastolla, koska oli pakko. Mutta sellasta se on, eikä se haittaa.

    Mä olen myös oksennuskammonen ja julkisesti oksentaminen on ihan eiei, joten ymmärrän sun ahdistuksen!

    https://naissanelioissa.wordpress.com/2019/06/25/ikava-jotakin-mita-ei-koskaan-oikein-ollutkaan/

    1. Mulla onneksi kuvotus jo loppunut, mutta ongelmaksi on noussut tää ahdistus kun esimerkiksi syöminenkin ahdistaa toisinaan niiiiin paljon.. mutta onneksi tämä vaihe ei kuitenkaan loppuelämää kestä, ja tammikuussa ollaan toivottavasti ainakin onnellisia kaikista vastoinkäymisistä mitä pienen ihmeen eteen on tullut selvittyä!

      Ihanaa loppuviikkoa <3

      1. Kiva että se on jo loppunut. Mulla kanssa pahoinvointi hävisi noin viikoilla 12-16. Ei käy kateeksi niitä jotka oksentaa koko raskauden!

        Toivottavasti ahdistuskin helpottaa pian!

        Ihanaa loppuviikkoa! 😊

Kommentointi suljettu.