Minä hyväksyn itseni.
Kuten moni nainen, minäkin olen vihannut kehoani.
Olen ruoskinut ja näännyttänyt sitä sisäisesti sekä tehnyt viiltoja ulkoisesti. Olen arvottanut oman kehoni täysin jonkun lehti/malli/seksismi-ideaalin mukaisesti eli photoshopatun naisen mittoihin. Ja olen surkeasti epäonnistunut, kuten jokainen ihminen. Sillä se kuva, joka on meille naisen kehosta syötetty, on täysin epäaito ja digitaalinen.
Olen antanut keholleni sitä soimaavia ajatuksia ja käytösmalleja varmaan yli 20 vuoden ajan. Tässä kehossani on kasvanut kaksi täydellisen kaunista sekä jumalaisen ihmeellistä lasta ja kehoni on pystynyt tekemään lähestulkoon kaiken, minkä olen siltä tarvinnutkin. Mutta silti, olen ollut keskittynyt käsivarsien löysään nahkaan, nilkkojen paksuuteen, ukkovarpaan arpeen, lakkaamattomiin kynsiin, finneihin, hiusten tyvikasvuun, mahan arpiin, painoon, kaikkeen mitä en halunnut itselläni olevan. Halusin pitkän, alipainoisen, isotissisen, tiukkapeppuisen mallinvartalon käsivarren paksuisella hiuspilvellä varustetuna. Superhumanoidin kehon, sen jota me kaikki yhteisesti ihailtiin.
Aika idioottimaista, eikö?
Mutta sitten jotain muuttui. Elämäni ensimmäistä kertaa tunsin itseni kokonaisvaltaisesti kauniiksi kun odotin toista lastani. Kehossani alkoi raskauden edetessä hyrrätä päivittäin sähköinen hyvän olon tunne, joka vaihteli intensiteetiltään pienestä mahanpohjan kutituksesta silmämunat taaksepäin pyöräyttävään ekstaasiin. Hehkuin ja hykertelin. Pian synnytyksen jälkeen kuitenkin huomasin, että se kultahippuinen tähtipöly sisälläni olikin nyt kokonaisena ihmisenä sylissäni. Minun oli nyt haettava se silityksen tunne itse itselleni. Lapseni ansiosta tiesin, miten hyvältä kehossani voikaan tuntua. Siitä alkoi paraneminen mutta ensin piti kaivaa ylös jotain mikä oli vahvasti kehon hyväksymisen tiellä. Kävin useiden kuukausien ajan pohjamutia myöten läpi kehooni kohdistuvaa häpeää, joka oli alkanut jo pienenä lapsena. Asioiden käsittely oli harvinaisen intensiivistä mutta lyhyessäkin ajassa sisälläni tapahtui muutosta. Kohtasin häpeän alkusyyn myös ystävieni kanssa ja heiltä sain todella parantavaa ehdotonta rakkautta ja ymmärrystä. Sitten vähän ajan päästä pöly laskeutui ja alkoi aivan uudenlainen arki. Huomasin olevani oikeastaan aika mukiinmenevä nainen. Huomasin jonkun sisäisen palasen muuttuneen. Katsoin itseäni peilistä ja kappas, näinkin siellä ihan uuden ihmisen ja kehon joka oli monesta kohtaa kauniisti veistetty luomus. Huomasin ihailevani omia kasvojani. Uups, saako näin tehdä? Huomasin miten paksu ja villi leijonan harja minulle oli annettu. Tukka kuin paksu villi pehko täynnä seikkailunhalua ja rohkeutta aloittaa uusia projekteja. Leijonaemo. Huomasin, miten jalkani olivat vahvat ja muodokkaat ja niistä näki, että keholla on myös tehty raskaitakin töitä. Huomasin, miten vyötäröni oli tullut esiin. Joko fyysisesti tai omiin silmiini. Huomasin silmät, jotka Näkevät ja joissa tuikkii kosmos. Huomasin muhkean ja kauniisti heiluvan pepun ja kauniin selän kaaren. Minä olen runsas, jopa ylipainoinen. Tiiätkö, se ei haittaa! Laihtuminen ei tuottaisi minulle tällä hetkellä kauhean suurta onnea, mä tykkään olla tällä hetkellä tämän kokoinen. Laihtuminen ei myöskään tekisi minua kauniimmaksi, vaan erilaiseksi siitä mitä olen juuri nyt. Onpa uusi tunne! Vaude, minullahan on aika kurvikas kroppa josta haluan nauttia! Ja haluan antaa muidenkin nauttia tästä, kröhöm.
Näitä ahaa-elämyksiä alkoi sadella monta kertaa päivässä. Jos olisit vielä jouluna kysynyt minulta uskoisinko joku päivä olevani ystävä kehoni kanssa, olisin epäillyt. Kaikki alkoi sen ymmärtämisestä, että miten haluan elää elämääni. Tietenkin niitä epävarmuuden tunteita nousee, mutta niiden kanssa osaan jostain syystä olla rauhassa ja tietoisesti itselleni lempeä.
Tahdon elää elämäni loppupäivät, vuodet sekä vuosikymmenet matkaten kehoni kanssa sulassa sovussa, parhaimpina ystävinä. Tämä meille annettu upean mystinen elämämme on lopulta suhteellisen pieni sykähdys koko Universumissa, joten miksi emme nauttisi jokaisesta annetusta päivästä? Jokainen asia elämässämme on tärkeää ja tarkoituksenmukaista. Myös ne ahdistavat päänsisäiset pelotkin, koska niitä me olemme tulleet tänne kohtaamaankin. Minulle yksi suurimpia oppiläksyjäni on ollut kehon hyväksyminen sellaisenaan kuin se on. Olen pelännyt antautua itselleni ja olla itseni paras ystävä ja käsitellyt tätä pakenemalla itseinhoon ja häpeään. On aika lopettaa jatkuva kinaaminen kehon kanssa. Kehoni on tällä hetkellä tällainen ja se on täysin ookoo. Kehoni muuttuu joka hetki ja joku päivä se on taas erilainen kuin mitä se on nyt. Minä olen oma itseni ja tämä on kehoni, jossa nyt elän. Kaikki siinä on minua, ei ketään muuta. Minua. Minun ajatuksiani, kokemuksiani, tunteitani ja kykyjäni. Ja onhan niitä kykyjä kuten kaikilla muillakin on! Kuten esimerkiksi minun kehoni osaa soittaa aivan tajunnanräjäyttävän hyvin pianoa sekä laulaa koko sydämellään. Wau. Onpa siisti juttu! Ja kelatkaa tätä: TANSSIMINEN. Mikään muu asia maailmassa ei tunnu kehossa samalta, kuin miltä tanssiminen tuntuu. Se kun rytmi, synkronia ja harmonia loksahtaa kehosi sisällä paikalleen niin, että selkäranka helisee ja silmät muljahtavat taaksepäin. Tuoksut. Hieronta. Kaneli. Kylmä vesi kuumana päivänä. Sauna. Vihermehu. Orgasmi. Suuteleminen. Laulaminen. Puutarhurointi. Pyöräily. Puun halaaminen. Elämä, mä rakastan sua. Mitäköhän muuta kehoni osaa tehdä?
Meillä jokaisella on oma uniikki tarkoituksemme tässä kaikessa mitä tapahtuu ympärillämme. Ajatelkaa millainen maailma olisi, jos jokainen meistä alkaisi harjoittelemaan elämää ilman itseinhoa ja kehohäpeää? Siihen tarvitaan vain yksi hetki, tämä hetki, kun teet sisälläsi päätöksen haluta olla itsesi parhain kaveri ja turvapaikka, jossa lämmin, viisas ja pehmeä ihminen on aina tavoitettavissa.
Sinä.