Mitä pimeämpi yö, sitä kauniimpi aamu

Otsikon sitaatti on Zacharias Topeliukselta. En tiedä sairastiko Topelius kenties masennusta, mutta ainakin hän vaikutti tuntevan myös elämän nurjan puolen.

Syksyllä 2009 minulla todettiin toistuva masennus. Toisin kuin tavallista masennusta toistuvaa ei yleensä luokitella lievä-vaikea-asteikoilla. Masennukseni ei myöskään ollut suoranaisesti vuodenaikaan liittyvää, sillä saatoin olla masentunut niin keskellä kesää kuin pimeimpänä syksynäkin. En itse ollut tunnistanut toistuvia pahan olon jaksojani masennukseksi ennen kuin viimeisimmän jakson myötä joka kesti pidempään kuin aiemmin ja oli selkeästi vakavampi.

Vaikka minulla oli ollut vuosikausia, ainakin teini-ikäisestä saakka, elämässäni jaksoja jolloin tuntui että elämä ei kannattele, tulevaisuus näytti synkältä ja minulla oli ajoittain kuolemaan littyviä ajatuksia, huolestuin kun kesällä 2009 alkanut paha olo tuntui jatkuvan ja syventyvän (yleensä olin päässyt pahasta olosta irti noin parissa kuukaudessa). Huolestuin kun minulla alkoi olla selkeästi itsetuhoisia ajatuksia enkä jaksanut nousta joskus päiväkausiin sängystä. En ikinä varsinaisesti suunnitellut tekeväni itselleni mitään, mutta mielikuvat kuolemasta pyörivät päässäni liikaa. Etenkin kun havahduin suojatien reunalla ajatukseen, että jos tuo bussi nyt ajaisi ylitseni niin pääsisin irti tästä tuskasta, säikähdin itsekin ajatuksiani ja tajusin että jokin oli nyt normaalia enemmän vinossa.

Minulle oli suuri kynnys hakea apua, sillä olen nähnyt niin paljon (omasta mielestäni vakavampia) mielenterveysongelmia lähipiirissäni, etten tuntenut olevani avun tarpeessa enkä sitä ansaitseva. Pitkän pohdiskelun jälkeen otin puhelimitse yhteyttä YTHS:n mielenterveyspalveluihin. Puheluun vastasi koulutettu psykologi joka kyseli minulta elämäntilanteestani ja lopulta luokitteli minut ei-akuutiksi tapaukseksi, jolloin minulle ei kyetty lupaamaan tapaamisaikaa lähiaikoina. Sain kuitenkin psykologin sähköpostiosoitteen, johon hän pyysi olemaan yhteydessä mikäli oloni jatkuisi tai muuttuisi pahemmaksi. Pari viikkoa kärsittyäni lähetin sähköpostia psykologille, joka sai järjestettyä minulle peruutusajan seuraavalle viikolle.

Tästä alkoi pitkä prosessi toipumiseen, joka on vielä hieman kesken. Kävin alkuun parin viikon välein psykologin juttusilla, joka järjesti minulle tapaamisen psykiatrin kanssa heti ensimmäisen tapaamisemme jälkeen. Psykiatri määräsi minulle masennuslääkkeitä ja ensimmäisestä tapaamisestamme lähti rullaamaan KELAn vaatima 3 kuukauden tarkkailuaika joka vaadittiin KELAn tukeman psykoterapian hakemiseen. Karenssiajan loppupuolella psykologi antoi minulle erään terapeutin yhteystiedot, jonka kanssa minun tuli sopia ns. ”haastatteluaika”. Terapeuttia etsiessä jotkut joutuvat tapaamaan useita terapeutteja muutaman kerran ennen kuin sopiva löytyy, minä olin niin onnekas että ensimmäinen tuntui oikealta ja pystyin aloittamaan terapian heti kun olin käynyt kolme arviointikertaa hänen luonaan. KELAn kuntoutustukikin myönnettiin, onneksi, sillä opiskelijana minulla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta maksaa kokonaan kallista terapiaa jota tarvitsin kahden istunnon verran viikossa.

Nyt olen käynyt reilut kaksi vuotta terapiassa, vajaan vuoden verran olisi vielä jäljellä. Masennuslääkityksen lopetin reilu vuosi sitten ja se on tuntunut antavan lisäpotkua terapiaanikin. Välillä on ollut vaikeita kausia ja terapian lopettaminenkin on käynyt mielessä, mutta toipuminen on prosessi eikä sen voi odottaa käyvän yhdessä yössä. Tie on raskas ja vaatii suuren sitoutumisen, sillä oman elämän läpikäyminen, kipeimpiä muistoja ja ajatuksia myöten, on raskas prosessi ja vie paljon aikaa, energiaa ja rahaa. Silti koen että ne tuhannet eurot jotka olen terapian omavastuuosuutta maksanut, ovat parhaiten käytetyt rahat koko elämäni aikana.

Tällä hetkellä elän elämääni niin kuin en koskaan ennen. Itsetuntemukseni on lisääntynyt huikeasti ja tunnen olevani ensimmäistä kertaa (aikuis)elämäni aikana todella onnellinen. Tuntuu niin kuin näkisi ja kokisi asioita ensimmäistä kertaa, niin kuin jonkinlainen verho olisi poistunut minun ja maailman välistä. Luotan tulevaisuuteen ja uskon, että minulla on edessäni vielä paljon hyviä asioita. Vaikka masennus onkin herkästi uusiutuva sairaus (etenkin hoitamatta jääneenä), en pelkää sitä enää samalla tavalla kuin ennen. Elämäni ei tietenkään ole täydellistä ja on vielä paljon asioita joita haluaisin muuttaa, mutta masennuksesta toipuminen on saanut minut ymmärtämään miten tärkeää itsestään on pitää huolta. Minulla on edelleen ikävä taipumus murehtia asioita joille en voi mitään, mutta tästä taipumuksesta yritän päästä eroon (tai ainakin minimoida sen) vielä jäljellä olevan terapiani aikana sekä juuri aloittamallani mindfullness-meditaatiolla. Myös masennuksen aikana kertyneet kilot (rapiat 15kg) ja huono fyysinen kunto ovat nyt työn alla.

Haluaisin rohkaista kaikkia tutustumaan itseensä ja tunnistamaan paha olo ajoissa. Se ei ole aina helppoa sillä masennus on kavala ja hiipii usein hiljakseen, jolloin sitä ei aina tunnista ennen kuin siinä on jo syvällä. Merkkejä voi kuitenkin opetella tunnistamaan niin itsessään kuin läheisissään ja apua voi pyytää heti kun siltä tuntuu (ei tarvitse odottaa että on pohjalla). Omalta osaltani masennus alkoi fyysisenä, tunsin itseni väsyneeksi ja nukuin paljon päivin ja öin ennen kuin varsinainen melankolia alkoi. Masennuksen syvetessä sosiaaliset menoni vähenivät minun vetäytyessäni aina enemmän omiin oloihini ja oloni oli koko ajan toivottomampi. Monien masentuneiden tapaan yritin kuitenkin pitää kulissia yllä ja aina jos joku kysyi oliko minulla jokin hätänä kielsin asian viimeiseen asti vakuuttaen olevani kunnossa. Masennusta voi olla joskus vaikea huomata läheisestä ellei asu saman katon alla, sillä masentunutkin kykenee monesti feikkaamaan iloista tietyn aikaa.

Vaikka minäkin monesti toivoin, että joku olisi huomannut pahan oloni ja auttanut minua, en osannut myöntää olevani avun tarpeessa kun sitä tarjottiin. Toisaalta masennuksesta toipuminen vaatiikin paljon omaa halua ja sitoutumista, tai vähintäänkin ongelman myöntämistä, eikä ammattilainenkaan voi auttaa ellei itse ole valmis tunnustamaan tosiasioita ja halua niihin aidosti muutosta. Minun piti käydä lähestulkoon pohjalla ennen kuin tajusin että jotain on tehtävä. Kuitenkin on tärkeää puhua asiasta masentuneen kanssa niin vaikeaa kuin se onkin, ja antaa tukea pitkän prosessin aikana. Minä voin vain kiittää ystäviäni ja läheisiäni jotka eivät jättäneet yksin edes silloin kun luulin haluavani olla yksin. Ja nyt aamu todella näyttää kauniimmalle kuin pitkään aikaan.