Maailma on rakennettu parisuhteille, heteronormatiivisille sellaisille, mutta ei nyt mennä siihen sen enempää. Parisuhde on parisuhde on parisuhde, sama se mitä fyysistä sukupuolta sen osalliset edustavat. Ja kun puhun PARIsuhteesta, tarkoitan kahden ihmisen välistä, pääsääntöisesti yksiavioista ja uskollisuuteen perustuvaa ihmissuhdetta johon ulkopuolisilla ei ole pääsyä. Itse kuulun ikisinkkuihin, vaikka minulla onkin kova hinku pois tästä kyseisestä elämäntilanteesta. Minulla on paljon ajatuksia, haaveita ja kuvitelmia siitä millaista se sitten on kun joku Ihana Mies tekee elämästäni sen verran onnellisempaa että olen valmis luopumaan omasta ylhäisestä yksinäisyydestäni ja jakamaan elämäni toisen ihmisen kanssa päivästä toiseen, myötä- ja vastoinkäymisissä.

Olen aina ollut sitä mieltä että olisin fantsua tyttöystävämatskua. En nalkuttaisi, antaisin miehelleni omaa aikaa ja tilaa tavata ystäviään ja harrastaa, en olisi raivoavan mustasukkainen tai muutenkaan sellainen Kamala Akka josta usein kuulee varattujen miesten kaljatuopin ääressä valittavan. Totuus on kuitenkin se, että helvetistäkö minä tiedän millainen tyttöystävä olisin, kun en ole sellainen koskaan ollut?! Olen onnistuneesti välttänyt pitkiä parisuhteita koko elämäni, aina muutaman kuukauden tapailun jälkeen hommien vakavoituessa sitoutumiskammosolu aktivoituu aivoissani ja alkaa huutaa ”juokse henkesi edestä!!!” ja minähän olen tehnyt työtä käskettyä.

Nyt kuitenkin piiiiiiiiitkällisen muutosprosessin jälkeen ja terapian avulla alan pikkuhiljaa uskoa, että huolimatta siitä ahdistuksesta jota orastava parisuhde minussa on ennen aiheuttanut, osaisin käsitellä tuota ahdistusta rakentavasti ja sen sijaan että pötkisin pää kolmantena jalkana pakoon, voisin keskustella parisuhteen etenemisestä ja sen aiheuttamista tuntemuksista potentiaalisen kumppanini kanssa. Ongelmaksi tässä kohtaa muodostuu kokemukseni puute parisuhteen saralla. Minulla on melko normatiivinen käsitys siitä miten parisuhteet alkavat ja etenevät: tyttö tapaa pojan, tyttö ja poika ihastuvat, tapailevat hetken aikaa, jonkin ajan kuluttua käydään keskustelu ollaanks me vai eiks me olla, tutustutaan toisen perheeseen ja ystäviin, muutetaan yhteen ja mahdollisesti mennään naikkariin ja perustetaan perhe. Ja koska minulla on tämä median luoma mielikuva päässäni siitä miten asiat etenevät, luulen tietäväni miltä minusta kussakin vaiheessa tuntuisi. Mutta todellinen elämä on vähän raadollisempaa…

Vaikka tiedän ettei kukaan ulkopuolinen voi koskaan tulla kertomaan mille minusta kulloinkin tuntuu, olisi kiinnostavaa jakaa kokemuksia muiden, parisuhteen onnistuneesti hankkineiden ja sitä ylläpitävien kanssa. Erityisesti entisten sitoutumiskammoisten ja siitä yli päässeiden kokemukset ovat toivottavia! Mille parisuhde sinusta tuntuu ja miksi se on niin paljon paremaa kuin sinkkuna oleminen? Ja jos olet kaltaiseni sitoutumiskammoinen, kuinka pääsit siitä yli (vai pääsitkö) ja miten kumppanisi suhtautui pakokauhuusi?