Lapsivapaa nainen
Kun kerron ihmisille (mitä en tee usein taikka mielelläni), etten halua lapsia yleisin reaktio on joko epäusko tai vähättely. Edelleen näin 33-vuotiaanakin kuulen usein sitä, että vielä se mieli siitä muuttuu joko iän tai mahdollisen kumppanin löytymisen myötä. Tuntuu uskomattomalta miten vaikea ihmisten on hyväksyä, että tämän ikäisenä saattaisin ehkä jo tietää mitä elämältäni haluan, tai ainakin mitä en halua. Saati että minulla olisi jotenkin loputtomiin asti aikaa muuttaa mieleni lapsien haluamisen suhteen, koska tokihan nämä vähättelijät ja epäuskoiset tarkoittavat ainoastaan biologisia lapsia.
Olen kehittänyt teorian sille miksi moni reagoi vapaaehtoiseen lapsettomuuteen niin voimakkaasti, joskus jopa aggressiivisesti. En usko, että kyseessä on varsinaisesti elämäntapani tuomitseminen, ja uskon että monet (etenkin sukulaiseni ja jotkut kaverinikin) haluavat ihan oikeasti minulle hyvää, ja heidän silmissään ainoa tapa elää hyvä ja aidosti tyydyttävä elämä on perheellisenä. Olen tullut siihen päätelmään, että monet katsovat minun vapaaehtoista lapsettomuuttani omien lastensa – tai potentiaalisten lastensa – kautta. Heille vaikuttaa ehkä siltä, että koska heidän lapsensa eivät ihanuudellaan saa minua haluamaan lapsia, niin minun mielestäni niissä heidän lapsissaan täytyy olla jotain vikaa. Ei ole, ne on varmasti ihan ihania lapsia ja pieniä ihmisiä, minä en vain halua sellaisia itselleni.
Toiseksi yleisin reaktio ihmisiltä on ”miksi?”. Ihan kuin itse kulkisin kyselemässä perheellisiltä tai lapsia haluavilta, että miksi ihmeessä haluat lapsia. En ikinä osaa vastata tyhjentävästi tai kysyjää tyydyttävästi niin että keskustelu päättyisi siihen. Minua ei yleensä haittaa keskustella motiiveistani missään muussa asiassa, mutta tätä lapsiasiaa kysyttäessä koen, että kysymys esitetään vain siksi että siihen voidaan keksiä vasta-argumentteja jotka jotenkin kumoaisivat haluamattomuuteni, ja toteaisin ”tätäpä en tullut ajatelleeksikaan, tokihan minä sitten lapsia haluan!”
Kuva: Sarah Andersen
Mutta kun nyt meidän lapsivapaiden (kuten itse tykkään mieluummin sanoa tuon toisen sanahirviön sijaan), etenkin naisten, syyt ja motiivit tuntuvat niin kovasti kiinnostavan, niin yritän tässä avata omiani. Miksi en siis halua lapsia? Voisin luetella monia hyvinkin konkreettisia asioita: tykkään rauhasta ja hiljaisuudesta, liika meteli ja rauhattomuus etenkin pitkään jatkuvana ahdistaa minua, haluan tulla ja mennä vapaasti sekä säilyttää spontaanin elämäntyylini, haluan tehdä elämälläni muita asioita kuten opiskella, edistää uraa, matkustella… Kaikki nämä syyt ovat sinällään ihan totta, mutta mikään niistä ei ole se perimmäinen syy miksen halua lapsia. Olen sinällään sopeutuvainen ihminen ja jos todella haluaisin lapsia oppisin elämään myös sen tuomien muutosten kanssa. Eikä minun olisi mikään pakko uhrata uraani tai lopettaa matkailua vaikka minulla olisikin lapsia.
Se ihan lopullinen, perimmäinen syy on kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä: Minä. En. Halua. Lapsia. Minä en halua olla kenenkään äiti, en halua kasvattaa ketään aikuisuuteen asti, en koe tarvetta sille rakkaudelle mitä kuulemma voi kokea vain lapsiaan kohtaan, enkä koe että sylini olisi tyhjä. En halua etsiä merkitystä elämääni synnyttämällä tänne uusia ihmisiä, joiden pitää se merkityksellisyys minulle tuottaa. Ehkä se tarkoittaa sitä, että minulta puuttuu joku biologinen osanen joka saa ihmiset haluamaan lapsia, tai että kulttuurimme on epäonnistunut minun ehdollistamisessani elämän jatkamiselle, tai että minussa on joku pohjimmainen trauma hankalan äitisuhteeni jäljiltä. En näe mitä merkitystä sillä olisi vaikka äitisuhteeni olisikin joku taustasyy, ei se sitä haluamattomuuttani mihinkään muuta. Olen sinut myös sen mahdollisuuden kanssa, että ”vanhana sitten kaduttaa”. Se on ihan hyvin mahdollista, mutta tiedän ainakin tehneeni valintani itse ja kannan sen seurauksista vastuun.
Sana lapseton antaa ymmärtää,
että olen jotain paitsi.
En ole.
Ei minulla ole elämässäni aukkoa.