Kiipeämässä: Koh Ya Noi
Viime viikolla sain kiipeilyseinän Rixardolta mahtavan kutsun kutsun osallistua sunnuntain päiväreissulle Koh Ya Noille kiipeämään! Odotin sunnuntaita koko viikon, vaikka perjantain ja lauantain Kuala Lumpurin reissu (siitä lisää myöhemmin) väsytti mut niin, ettei mikään muu mahti olisi saanut mua sängystä ylös sunnuntaina klo 6:40 kuin tämä.
Päivä alkoi 45 minuutin ajomatkalla pikkuruiseen satamaan, matkan varrelta ostettiin vettä sekä kanaa ja riisiä evääksi. Venematka kesti noin tunnin, josta suurimman osan ajasta vietin kannella maaten ja pilviä katsellen. Vedestä pystysuorina kohoavat saaret olivat myös upeita. Kymmenen aikaan aamulla saavuttiin perille Koh Ya Noin the Grateful Wall -kalliolle. Kallio nousi suoraan merestä, joten saimme könytä kiipeilyä varten rakennetulle laiturille. 30 m korkeiden kallioiden katselu alkoi jo vähän jännittää. Olen aiemmin kiipeillyt vain muutaman metrin korkuisilla kivillä Suomessa ilman varusteita. Koska mulla on Thaimaassa mukana vain kiipeilykengät, annoin muiden aloitella ja odottelin, että milloin joku lainaisi minulle varusteitaan. En tuntenut juuri ketään ja kaikki olivat selkästi kokeneita, joten oli kaikin puolin jännittynyt ja ulkopuolinen olo. Kun Rixardo sitten pyysi mua kiipeämään, kädet tärisivät jo valmiiksi! Ensimmäistä reittiäni (tasoa 6b) kiipesinkin vain muutaman metrin, ennen kuin piti luovuttaa. Olin aivan liian jännittynyt eikä mulla ollut mitään tuntumaa kiveen.
Kalliolla on aivan erilaista kiivetä, kuin seinällä! Seinällä otteet ovat selkeästi merkittyjä, joten tietää aina mihin seuraavaksi pitäisi tarttua ja että liike on ylipäänsä mahdollinen. Kalliota täytyy oppia lukemaan, löytää ne pienimmät vihjeet ja luottaa itseensä. Valkoiset mankkajäljet auttavat huomaamaan, mistä edellinen kiipeilijä on ottanut kiinni. Myös luottamus siihen, että köysi pysyy paikoillaan sekä luottamus puolituntemattomaan varmistajaan ovat tärkeitä keskittymisen kannalta… En uskaltanut ottaa niin paljon riskejä, mihin olen tottunut, enkä myöskään jäänyt lepäilemään köyden varaan vaan kiipesin jatkuvasti.
(randomeja tyyppejä kalliolla, musta ei ole yhtään todistusaineistoa kun ujostelin liikaa pyytääkseni päästä kuvattavaksi)
Kun tärinä vähän asettui, kokeilin seuraavaa reittiä (helpompi, 6a), jonka pääsin kahden metrin päähän ankkurista! Yritin olla välittämättä siitä, että kaikki muut olivat päässeet sen läpi. Ajattelin, että tämä ensimmäinen kerta on kokeilua ja seuraavalla yritän enemmän tosissani. Suurin osa ajasta olikin vain yleistä hengailua ja vähitellen opin tuntemaan muuta, monikansallista porukkaa. Ne olivatkin tosi kivoja ja niillä oli hyvä huumorintaju yhdistettynä vilpittömään innostukseen ja kannustukseen toisten kiivetessä. Toivon, että pääsen mukaan vielä monille uusille reissuille niiden kanssa!
Kokeilin viimeiseksi vielä yhtä helppoa reittiä eikä enää jännittänyt niin paljon. Muut relasivat alhaalla eväitä syöden, mutta kun jäin totaalisen jumiin yhteen kohtaan, sain huutaen hyviä ohjeita. En kyllä meinannut uskoa niitä, niin vaikealta ja mahdottomalta ne tuntuvat. Siis ihanko oikeasti mun pitäisi siirtää tätä oikeaa jalkaa ylöspäin, vaikka mun koko paino on sen varassa?! Mutta alhaalta huikattu ”trust me!” ja pala suomalaista sisua saivat kokeilemaan mahdotonta ja onnistumaan siinä! Aivan mieletön fiilis! Siinä mä killuin 15 metrin korkeudessa, läpimärkänä hiestä, omien lihasteni ja vahvan kiven kannattelemana. Alhaalla mua varmisti ihminen, jota en ollut viittä tuntia aiemmin nähnytkään, seitsemän muuta kannustivat ja heidän takanaan leivittäytyi auringon häikäisemä, vehreiden saarien täplittämä turkoosi meri. Harmittaa, ettei mulla ole yhtään kuvaa sieltä ylhäältä. Toisaalta tässä reissussa on hienoa se, ettei parhaista hetkistä ole kuvia muualla kuin mun omassa päässä.
Iltapäivällä lähdettiin rannassa odotelleella veneellä takaisin. Vaikka nähtiin ikkunasta myrskypilviä, pyydettiin kapteenia pysähtymään pariksi minuutiksi ja hypättiin mereen huuhtomaan hiki, pöly ja punainen multa pois iholta. Kun myrsky tuli kohdalle, olikin kiva täristä hytissä märissä vaatteissa. Taivas oli yksi upeimmista koskaan kokemistani näyistä. Oikealla valtava musta pilvi leivittäytyi auringonlaskun ylle, kuin paksu peitto, ja sade huuhtoi mantereen kultaiset kukkulat osittain näkyvistä. Takana aavistuksen vaaleanpunaiset pilvet levittäytyivät saarien takaa ja vasemmalla salamat halkoivat tummaa taivasta. Hetken kuluttua monsuunisade iskikin päälle niin voimakkaasti, ettei mistään suunnasta voinut erottaa rantaa ja aallot keinuttivat pientä venettämme aika hurjasti. Rantaan päästyämme sade oli hieman hellittänyt ja satamassa kohtasin ensimmäistä kertaa läheltä apinoita, jotka ryntäsivät heti roskapussiemme kimppuun. Ajattelin, ettei elämysrikkaampaa päivää voisi ollakaan.
Kotimatka takaisin olikin sitten oma seikkailunsa. Pienellä skootterillani köröttelin yksin pilkkopimeässä monsuuni- ja ukkosmyrskyssä, rekkojen ja bussien ohitellessa moottoritiellä. Reilun tunnin matkan jälkeen kävin nopeasti tulikuumassa suihkussa saadakseni itseni lämpimäksi ja lähdin Tuna resortiin syömään tutussa seurassa. Olin koko viikonlopusta niin poikki, että tunsin olevani humalassa selvin päin. Kikatutti, menin eri kielissä sekaisin (yhtäkkiä saikin puhua suomea) ja puhuin höpöjä. Joinkin sitten lämmikkeeksi yhden salmarin ja söin ensimmäistä kertaa Thaimaassa ollessani suomalaista ruokaa. Kaalilaatikko maistui niin hyvältä, että kyyneleet nousivat silmiin. Voi hurja, mikä viikonloppu!