Olen ollut kolmisen kuukautta Thaimaassa, vielä vajaa kuukausi jäljellä. Olen oppinut elämään tässä aluksi niin vieraassa maassa, mutta nyt mieli alkaa jo kääntyä kotiin päin. Haaveilen aiemmin mainitsemani uunin lisäksi muun muassa omista lakanoista, vaatteistani, epämukavasta sohvastani ja tietenkin läheisistä ihmisistä. Yksi ikävän aihe on kuitenkin vähemmän, kun viikko sitten äiti ja pikkuveljet tulivat vieraakseni ja viipyvät vielä perjantaihin asti! Oli tosi outoa tavata ne yhtäkkiä täällä, kaksi aivan eri maailmaa menivät hetkeksi sekaisin. Mutta oudointa oli, miten vähän outoa se olikaan. Oli ehkä tavallista enemmän puhuttavaa, mutta muuten tuntui kuin viime tapaamisestamme olisi ollut vain pari viikkoa. Vuodenaikaan nähden harvinaisen runsaat sateet ovat olleet pilata yhteisen loman, kun täällä on aika vähän tekemistä kylmässä rankkasateessa, mutta ollaan onneksi saatu nauttia lämmöstäkin rannalla ja hotellin altaalla. Ja seura on luonnollisesti huippulaatua.

Hämyinen kännykkäräpsy kynttiläveneestä Loy Krathong -juhlassa. Lähetettiin monien muiden lailla myös kaunis paperilyhty taivaalle.

Olen pyöritellyt päässäni sitä, että miksi mulle oli niin vaikeaa totuttautua Thaimaahan, kun monille muille tämä on paratiisi. Ja toiset matkustavat alkeellisissa, mutta autenttisissa maisemissa ja nauttivat joka hetkestä. Ehkä yritin liiaksi sekoittaa länsimaista elämäntyyliä paikalliseen kulttuuriin. Perus turistiloma kliiniseen länkkärityyliin olisi voinut olla hetken aikaa hauskaa. Samoin tietoinen valinta lähteä vaihtoon pieneen kylään, jossa kulkisi kovaksi tallatulla maantiellä, ostaisi ruokansa pienistä kojuista ja opettelisi paikallista kieltä. Phuket, varsinkaan asuinpaikkani Chalong, ei ole kumpaakaan. Täällä aito meininki sekoittuu turistimassoja vetäviin viihdytyksiin, kliinisyys hajuihin ja torakoihin, vanha uuteen. Eikä millään romanttisella, mielikuvitusta kutkuttavalla tavalla. Mun oli vaikea löytää täältä oma tapani olla ja elää. Ei yhtään auttanut, kun taustalla tykytti vaihtoon liittyvät kliseet ”vaihtovuosi oli elämäni paras vuosi” ja ”vaihdossa sain elinikäisiä ystäviä”. Kun oma pääajatus oli edes selviytyä, tuntui, että suoritan tätä hommaa jotenkin ihan väärin. Toisaalta mulla ei ollut täällä oikein mitään tukiverkkoja, joudin etsimään kaiken aivan yksin. Aloin viihtyä täällä enemmän kun annoin itselleni luvan elellä täällä juuri sellaisella tavalla, mistä eniten nautin. Käydä yksin seikkailuilla uusilla rannoilla, katsoa amerikkalaisia hömppäohjelmia tietokoneelta, syödä välillä katukeittiöiden ruokaa, välillä pizzaa tai hampurilaisia ravintolassa, ottaa koti-ikävän vastaan, kun se oli tullakseen. Ja pikkuhiljaa muihin ihmisiin tutustuessa sain kullanarvoisia vinkkejä hyvistä ravintoloista, parhaista kulkuyhteyksistä, kiinnostavimmista lähimatkakohteista. Sekä Suomesta minua muistaneet että täällä tapaamani ihmiset ovat opettaneet, että tärkeintä ei olekaan pärjätä yksin. Tärkeintä on osata tarvittaessa tukeutua muihin.

Rapujen reittejä Koh Mukilla.

Olen nyt ollut kaksi viikkoa lomalla ja kuluttanut sitä mm. käymällä todella kauniilla, mutta turisteja täynnä olevilla Similanin saarilla, viettämällä aikaa perheen kanssa ja käymällä työkaverin ja pikkuveljen kanssa thainyrkkeilymatsissa. Pelkäsin matsia etukäteen, mutta siellä olikin hauskaa! Jo pienet lapset potkivat taitavasti korkealle ilmaan ja halasivat toisiaan matsin päätteeksi, aikuiset taas ottelivat hurjasti ja näin mm. auenneen silmäkulman ja täystyrmäyksen, josta vastustajalta kesti pari minuuttia herätä! Ja päälle tietenkin tervehditään kunnioittavasti. Tänään ollaan nautittu pitkästä aikaa paistaneesta auringosta uima-altaalla ja hiekkarannalla, syöty ravintolassa ja osteltu kaikkea pientä kivaa katukojuista. Tänään kuuluu hyvää.