Päiväkodissa

Olen vältellyt työharjoittelustani kirjoittamista, koska olen toivonut, että löytäisin enemmän positiivista sanottavaa ja koulunkin ohjeissa vaihtariblogia varten kehoitettiin kirjoittamaan niin, että kukaan ei loukkaannu. Haluan kuitenkin olla rehellinen. Ratkaisuni on kirjoittaa asioista siten, miten ne olen nähnyt, ja lukijan tehtäväksi jää päätellä miten olen mihinkin reagoinut.

Työskentelen siis kansainvälisessä päiväkodissa/”esikoulussa”, jossa on viisi ryhmää: 1,5-2 -vuotiaat, noin kolmevuotiaat, 4-5 -vuotiaat, 5-6 -vuotiaat sekä 7-10 -vuotiaat. Ensimmäiset viikot kierrän jokaisessa ryhmässä viikon kerrallaan (opettajanvaihdoksen takia 4-5 -vuotiaiden ryhmässä kaksi viikkoa) ja loppuajan saan viettää haluamassani ryhmässä. Ensimmäisen kokonaisen viikkoni olen kohta viettänyt pienimpien kanssa, tosin iltapäivisin olen ollut heidän opettajansa mukana opettamassa englantia hieman isommille lapsille. Päiväkodissa näyttää olevan sellainen järjestys, että aamupäivät opettajat viettävät ryhmänsä kanssa ja iltapäivät osa opettaa englantia tai thaita muille ryhmille. Olen ollut vähän sekaisin tästä systeemistä, joten toivottavasti olen ymmärtänyt oikein. Opettajat ovat englantia äidinkielenään puhuvia ja mukavia, hoitajat ja muu henkilökunta ovat thaimaalaisia ja ensivaikutelmani mukaan viettävät enemmän aikaa keskenään.

Osa lapsista puhuu äidinkielenään englantia, osa osaa sitä melko hyvin ja muutamat uusimmat tulokkaat eivät oikeastaan ollenkaan. Reippaasti nämä englantia taitamattomatkin lapset ovat mukana rutiineissa, mutta heidän opettamisensa on aika haastavaa. Lasten päivät kuluvat tosiaan aika lailla opetuksen merkeissä. 4-5 -vuotiaiden luokan täyttävät pulpetit ja päiväohjelmasta laskin yhteensä 45 minuuttia vapaata leikkiä. Välitunteja ei ole, vain 20 minuutin ulkoilu (laskettu tuohon 45 minuuttiin). Jo pienimpien ryhmässä käydään läpi aakkosia sekä numeroita 1-10. Opetus sisältää paljon lauluja ja askareluita, mutta myös kotitehtäviä ja kirjainten jäljentämistä paperille. Askartelu- ja taidetyöt ovat aikuislähtöisiä, tosin lapsia innostetaan mukaan suurin kannustuksin. Pienten ryhmän opettaja on ollut päiväkodissa töissä kuukauden ajan eikä hänellä ole mitään aiempaa opiskelu- tai työkokemusta opettamisesta tai lasten kanssa työskentelystä. Hän on kuitenkin mielestäni innostava ja kannustava lasten kanssa, vaikka jotkut kasvatukselliset asiat tuntuvat hänen mukaansa vaikeilta.  Päivän lomassa lasten kanssa pelleillään ja heitä halaillaan ja pussaillaan paljon vapautuneemmin, kuin Suomessa. Välillä lapsilta odotetaan todella hyvää keskittymistä ikätasoonsa nähden ja ”huonosti” käyttäytyville lapsille korotetaan ääntä, paukautetaan lattiaa lujaa heidän edessään tai heitä läimäytetään kädelle. Kahta viimeisintä käyttävät thai-hoitajat, tällainen kurinpito kuuluu kuulemma heidän kulttuuriinsa.

Eräänä päivänä eräs vasta ensimmäisiä sanojaan opetteleva pikkutyttö oli kovin itkuinen ja yksi hoitajista alkoi piirrellä tussilla viivoja hänen käsivarsiinsa. Tyttö alkoi itkeä ja hoitaja jatkoi nauraen piirtelyään. Vähän ajan kuluttua tytön hieman rauhoituttua, hoitaja tuli jatkamaan piirtelyä, tällä kertaa tytön jalkoihin. Itku alkoi taas uudestaan. Ryhmän eräs pieni poika ei halua osallistua oikein mihinkään yhteiseen puuhaan ja ellei juokse ympäri luokkaa (joka on kiellettyä), hän on yleensä naama mutrulla. Poikaa siis komennetaan paljon, hänet fyysisesti ohjataan tekemään käskettyjä tehtäviä ja häntä sanotaan usein laiskaksi. Häntä myös kuvataan kiukkuiseksi ja kun pohdin ääneen, että näen ehkä myös surua, muut työntekijät tyrmäsivät tällaisen ajatuksen. Eräs herkkäitkuinen tyttö taas on hoitajien suuri ilo ja häntä juoksutetaan ympäri luokkaa (edelleen, muilta kiellettyä) ja hänen kanssaan pelleillään muiden osallistuessa opetukseen.

Olen käynyt vähän ohjauskeskustelua kahden isoimpien ryhmän opettajan kanssa. Olin tosin aivan jäässä silloin kun en ollut tiennyt odottaa mitään keskustelua ja minut pyydettiin sinne kesken oppituntia. Pääsen heidän kanssaan järjestämään kuun lopussa vietettävää halloween-juhlaa, se on ehkä hauskin asia harjoittelussani! Keskustelua seurasi huoneen toiselta puolelta päiväkodin johtaja. Nainen, jolle en ole edes kunnolla esittäytynyt, koska kukaan ei ollut kertonut hänen olevan johtaja! Luulin johtajan olevan pomon mies (puheenjohtaja), jonka kanssa olen hoitanut kaiken yhteydenpidon ja joka otti minut vastaan ensimmäisenä päivänä. Juttelin lyhyesti johtajan kanssa ja hymyttömänä hän piti minulle tiukan puheen siitä, kuinka minun tulee pärjätä erinomaisesti, jos haluan heiltä työtodistuksen. Todistuksessa arvioidaan työtaitoni, sosiaaliset taitoni ja koko persoonani ja minulta odotetaan moitteetonta suoriutumista. Kädet ihan täristen nyökyttelin ja jälkikäteen kuulin ohjaajiltani, kuinka olen toiminut monia monia kirjoittamattomia sääntöjä vastaan jo muutaman ensimmäisen harjoittelupäiväni ajan. Olen lukenut vähän thai-kulttuurista ja yrittänyt kysellä ja tarkkailla virheiden varalta, mutta en ollut tiennyt, että:

– johtajia tulee aina käydä tervehtimässä toimistossa töihin tullessa ja lähtiessä (mieluiten perinteisesti kämmenet yhteen laitettuna)

– tunnin pituisen ruokatauon aikana saa käydä ulkona, mutta vain takaoven kautta (siis mulla ei oo mitään tekemistä näiden taukojen aikana! syön 15 minuutissa ja sit pyörin koneella, tosin…)

– …kirjastohuoneen tietokoneita saa käyttää vain jos tilassa ei ole lapsia

– henkilökohtaisille tavaroille tarkoitetun lokeron avainta ei saa irroittaa lukosta

– jokaisessa huoneessa on videokamerat, joista mm. voidaan seurata tapahtuuko opetus aikataulun mukaisesti

Apua, tästä tuli vähän liian pitkä teksti. Mutta ehkä tästä saa jonkinnäköisen käsityksen. Pienimpien ryhmästä heti seuraavilla on siis pulpetit ja oppikirjat, joista opetellaan kirjoittamisen ja matematiikan lisäksi esimerkiksi aisteja ja vastakohtia. Värittäminen tuntuu olevan yksi yleisimmistä päivän ohjelmista. Taide-ja tietoaineita opettaessa joudun antamaan välillä mitään ymmärtämättömälle lapselle valmiit vastaukset ja ohjaamaan fyysisesti aikuista tyydyttävän lopputuloksen saamiseksi. Englanniksi työskenteleminen on haastavaa, mutta lapset ovat onneksi aika samanlaisia kansallisuudesta riippumatta! Niin ne vain tarttuvat luottavaisesti kädestä, itkevät, juoksevat innoissaan halaamaan ja näyttävät hassuja temppuja. Yksi englantia taitamaton poika kertoilee mulle paljon vitsejä koreaksi ja nauretaan niille yhdessä. Ja ihmetellään luokkaan lentänyttä perhosta.

Katsotaan, mitä kaikkea pääsen näkemään muiden opettajien kanssa työskennellessäni. Siis jos selviän paria viikkoa pidemmälle, monista syistä olen miettinyt vaikeaa vaihtoehtoa palata Suomeen. Mutta jos ammatillisesta kasvusta puhutaan niin mun on kyllä aivan mahdotonta kirjoittaa ketään loukkaamatta. Yhden opettajan kysyessä mielipidettäni jostain asiasta, saatoin vain todeta ”Vaikea sanoa, täällä on niin erilaista kuin Suomessa…”

 

//lisäys:

Ryhmäkoot ovat täällä pieniä, ehkä noin 6-12 lasta yleensä yhden opettajan ja kahden hoitajan huomassa. High seasonilla lapsimäärä tosin saattaa jopa yli kaksinkertaistua. Lapsia muutenkin tulee ja menee ja tulee uudestaankin vanhempien työkuvioiden mukaan.