Huh

Kas, on joulukuun kahdeskymmenes. Olen elossa mutta en entiselläni.

Syksyn koulutus on tullut päätökseensä. Se oli jotain ihan erilaista kuin ennen, tunnepitoisempi kuin koskaan. Olen ollut turhautunut ja toivoton, iloinen ja ihmeissäni. Olen itkenyt, nauranut ja menettänyt malttini. Olen riemuinnut, raivonnut ja romahtanut. Noussut taas pystyyn ja aloittanut alusta tai siitä, mihin jäin. Nukkunut huonosti ja nähnyt painavia unia. 

Olen avannut monta kertaa uuden blogitiedoston vain sulkeakseni sen tyhjänä. Minulla ei kerta kaikkiaan ole ollut sanoja sille. Tälle.

Olen nähnyt askelia, jotka ovat yhtä aikaa pieniä ja suuria: nimen kirjoittaminen. Nimen kirjoittaminen! Sanan lukeminen. Sanan lukeminen ja ymmärtäminen! Haparoivan keskustelun käyminen. Omasta menosta ilmoittaminen. Työssäoppimisjaksosta selviytyminen. Olen itse oppinut ihan käsittämättömän paljon. Eniten opettamisesta, jotain elämästä. Kaikenlaista kohtaamisista ja siitä, mihin ne johtavat. Olen myös törmäillyt seiniin ja tajunnut, että se mitä tässä nyt kipeimmin tarvitaan, on aika.

Sitten olen lukenut uutisia ja ollut epätoivoisempi kuin koskaan.

Jossain vaiheessa luin Lotta Nuotion kirjan Yksi miljoonista, joka kertoi yhden mahdollisen tarinan. Kerroin lukemastani opiskelijoille, jotka alkoivat kertoa omia historioitaan. Vähäisin sanoin, täysin silmin. 

Kun uutiset ovat käyneet kammottavimmiksi, heidän kännykkänsä ovat käyneet levottomimmiksi. Heillä on ollut suora yhteys johonkin, joka on minulle vain uutisia. Välillä on ollut vähän vaikea kestää omaa etuoikeutettua elämäänsä.

Ja sitten olemme onnistuneet sulkemaan maailman luokan oven taakse. Hymyilemään ja nauramaan. Katsomaan tulevaisuuteen.

Välillä. 

Mutta nyt minä en jaksa mitään muuta kuin kaatua sänkyyn ja katsoa jouluun. Onneksi se on jo ovella.