Hyppäsin perjantaina kepein mielin junaan. Tavoitteena oli pitää samanlainen irti arjesta -viikonloppu kuin vuosi sitten elokuussa.

Jo menomatkalla matkaan tuli kuitenkin mutkia. Juna pysähtyi odottamatta pitkäksi aikaa, mutta tietoja pysähdyksen syistä tihkui vain vähän ja ne olivat epäilyttävän epämääräisiä. Ehdin jopa tehdä yhden jälkikäteen mauttomalta tuntuneen Instagram-päivityksen seisahdukseen liittyen. Kolmen vartin odottelun jälkeen vaihdoin sitten hieman ärtyneenä kesken olleen e-kirjan uutisiin ja sain järkytyksekseni tietää neljän tunnin viiveellä, mitä Turussa oli tapahtunut jo pian lähtöni jälkeen. Olin matkustanut kahden hengen työskentelyhytissäni täysin tietämättömänä maailman menosta! Poistin kiireesti Instagram-päivitykseni ja aloin lukea lisää. Jälkikäteen mietin, oliko vastäpäätäni istunut papparainen ollut yhtä tietämätön vai kykenikö hän todella matkustamaan kommentoimatta tapahtumia mitenkään.

Viikonloppu ei siis muodostunut aivan niin kevyeksi, kuin olin etukäteen ajatellut. Elokuun pitkät varjot olivat tänä vuonna todella pitkät. Minun viikonloppuuni mahtui toki paljon enemmän valoa kuin varjoja. Ulkoilin auringossa, tapasin ystäviä ja söin hyvin. Keskustelin paljon huolettomia, itsekkäitä ja pinnallallisia. Ostin lahjoja lapsille ja keltaisia keittiöpyyhkeitä itselle.

Mutta eihän varjoja voinut välttää. Oli pakko vilkuilla uutisia, liput liehuivat puolitangoissa ja ihmetys valtasi mielen kerta toisensa jälkeen. En kokenut pelkoa enkä edes surua. Mietin jopa, pitäisikö olla omasta tunteettomuudesta huolissaan.

Epätoivoa kuitenkin koin. Epätoivoa siitä, että tässä maailmassa todella on kasvava joukko ihmisä, jotka yksinkertaisesti haluavat luoda pelkoa, kylvää vihaa ja tehdä pahaa. Ja siitä, että on joukko toisia, jotka käyttävät näitä yksittäisiä tekoja sumeilematta energiana omille ennakkoluuloilleen ja oikeutuksena vastavihalle. Siitäkin, että on paljon ihmisiä, jotka eivät edes halua yrittää nähdä tekojen takana yksilöitä. Myös siitä, että jotkut kykenevät stereotypioimaan tässä vain pahantekijän ja ohittamaan ne, jotka tekivät myös hyvää. Puhumattakaan siitä, osataanko tämä nyt meillekin lonkeronsa ulottanut terrorismi käsitellä niin, ettei tapauksesta seuraa vain lisää kahtiajakautumista, rasisimia ja väkivaltaa.

Ja kaikkein suurinta epätoivoa siitä, onko mitään toimivaa keinoa katkaista tämä molemminpuolisten väkivallantekojen sarja rauhanomaisin keinoin. Nähdäkseni tässä ei todellisuudessa edes ole millään lailla selkeästi kahta puolta. Tässä on vain suuri vihalla, epäluuloilla ja pelolla maustettu soppa, josta on vaikea kahmaista kauhalla saamatta sekalaisia sattumia. Joten onko mitään keinoa?

Olen perusluonteeltani optimisti ja uskon siihen, että hyvä voi voittaa, jos on halua. Tänä viikonloppuna sain kuitenkin muutamaan kertaan itseni kiinni ajatuksesta, etten ollut varma, onko tässä maailmassa sittenkään toimivia keinoja saattaa asiat paremmalle tolalle. Ja onko mitään, mitä yksilöt voivat toiveikkaamman huomiseen eteen tehdä. Epäröivä ajatus, ettei ole ja voi, alkoi lopulta jopa vähän pelottaa.

Tänään kotimatkalla törmäsin kuitenkin Janne ”Rysky” Riiheläisen perjantaina kirjoittamaan kolumniin siitä, että käynnissä on meidän sukupolvemme kamppailu vapauden, rauhan, moniarvoisuuden ja avoimuuden puolesta. Kolumni liittyi alun perin Barcelonan iskuihuin ja oli julkaistu ennen Turun tapahtumia, mutta sitä ajankohtaisemmalta se niiden vuoksi tuntui. Riiheläinen toteaa, että aidosti toimivat terrorismin vastaiset keinot ovat hitaita ja tylsiä. Toimiviksi keinoiksi hän luetteli muun muassa lainsäädännön, uskontojen välisen dialogin, kansainvälisen sopimusjärjestelmän ja institutioiden vahvistamisen, mielenterveystyön, konfliktinratkaisun, kotouttamisen, kehitysyhteistyön, rasisminvastaisen työn, uudenlaisten miesten mallien kehittämisen ja radikalisoitumisen ehkäisyn. Toiveikkuuteni palasi. Hitaita keinot saattavat olla mutta tylsiksi en niitä kutsuisi vaan helpoiksi. Ja helppoudella tarkoitan nyt sitä, että ne kaikki ovat mahdollisia, jos on halua. Tarvitaan ”vain” vähän maailmanlaajuista määrätietoisuutta ja kansainvälistä kestävyyttä. Eihän se nyt helppoakaan ole, mutta jos on enemmän niitä, jotka eivät anna pelolle periksi, kuin niitä, jotka antavat, on syytä olla toiveikas. 

Toisin kuin viime vuonna en kuitenkaan palannut reissultani kevein mielin. Tiedän, että huomenna minun on opiskelijoideni kanssa töissä käytävä läpi viikonlopun tapahtumia Tiedän, että siellä on kymmenen eri kansallisuutta, ja tiedän, että siellä tulee olemaan monenlaisia mielipiteitä. Sitä en tiedä vielä lainkaan, kuinka tulen hoitamaan homman niin, että toivoa olisi, maltti säilyisi eikä kenenkään tarvitsisi kokea oloaan epämukavaksi.

Mutta sen tiedän, että aion keskustella, koska uskon kohtamisiin.

Ja ilta-auringon häikäistessä muistin, että kun on varjoja, on aina myös valoa. Voi ihan itse valita, kumpaan suuntaan katsoo.