Parasta aikaa

Elokuusta on tullut lempikuukauteni.

Rakastan valoisan kesän jälkeen hämärtyviä iltoja. Pimeyttä, joka tekee pitkästä aikaa selkeän eron yön ja päivän välille mutta ei vielä laskeudu liian aikaisin ja raukeaa aamuisin tarpeeksi varhain. 

Rakastan viileitä aamuja, jotka enteilevät lämmintä päivää. Kesän parhaat kelit tuntuvat viime vuosina olleen juuri elokuussa. Vilpoisat aamut ja lauhkeat päivät mahdollistavat sen, että saa pukeutua lempivaatteisiinsa: t-paitaan, farkkutakkiin, kevyisiin housuihin ja kangaskenkiin. Voi hurauttaa hurjaa vauhtia pyörällä töihin ilman että tulee hiki. Iltapäivällä voi pakata takin reppuun ja nauttia lempeästä lämmöstä.

Rakastan työ- ja päiväkotipäivän jälkeistä verkkaisuutta, joka on vielä erilaista kuin myöhemmin syksyllä. Aivan kuin käytössä olisi enemmän tunteja kuin lokakuun pimeinä iltoina. Ehtii käydä lähirannalla uimassa ja naapuripäiväkodin pihalla (ilmaisella!) kahvakuulatunnilla. Ehtii tavata naapureita ja muita kylän naisia, jotka viettävät iltansa samoilla rannoilla ja tunneilla. 

Rakastan loman jälkeistä energistä ja levännyttä oloa. Kasvoilla lepää terveennäköiseksi tekevä päivitys ja mielen on vallannut loman jälkeinen lempeys. (Eräs viimekeväinen opiskelijani, joka jatkoi toisella kurssillani tänä syksynä huudahti hämmästyneenä ensimmäisenä kurssipäivänä: ”Sinä olet ruskea!” En ole ruskea, mutta kevyesti väriä saaneenakin kontrasti kevään kalpeuteen on ilmeisesti huimaava.) Kaikki tuntuu mahdolliselta ja tuntuu jännältä aloittaa ihan alusta. Minulle elokuut ovat aina olleet isompia uusia alkuja ja kuin viralliset vuodenvaihteet tammikuussa. Saa selata opistojen kurssitarjontaa ja suunnitella, mitä haluaisi tänä vuonna kokeilla. Kieliä, joogaa vai valokuvausta? Loppujen lopuksi en luultavasti kuitenkaan aloita mitään uutta vaan päädyn harrastamaan kaikkea aikaan sitomatonta, jotakin kodin tai työpaikan läheltä löytyvää tai sellaista, mitä voi tehdä samaan aikaan kuin lapset ovat omissa harrastuksissaan. Sellainen vain on vaivattominta juuri nyt.

Rakastan sadonkorjuuta omasta puutarhasta. En ole mikään viherpeukalo enkä viihdy sormet mullassa, mutta meillä on muutama viinimarjapuska ja omenapuu, pieni penkki rapaperia ja pätkä puutarhavattua. Ne kaikki ovat viimein – viisi vuotta istutuksesta – alkaneet tuottaa satoa. Ei liikaa niin kuin lapsuudenkodissani, jossa marjoja kerättiin ja mehuttiin kyllästymiseen asti, vaan sen verran, että niistä voi iltaisin kahmaista kourallisen suoraan suuhun ja kumota aamulla toisen puuron päällisiksi. Raparperikin on lopulta tarjonnut aineksia useampaan kuin yhteen piirakkaan. Yksi purkki on jopa säilötty soseeksi pakastimeen odottamaan syyskuisia 5-vuotissynttäreitä. Silloin se pääsee valkosuklaamoussen kaverina kakun väliin. Omenoita vasta kypsytellään, mutta niitäkin näyttisi tulevan huolellisesti laskettuna kolmisenkymmentä. Lisäksi muutaman neliön kasvilaatikoista tulee salaattia, porkkanaa, basilikaa ja persiljaa. Minttupuska on suorastaan räjähtänyt ja sitä on yritetty hillitty napsimalla ronskilla kädellä oksia smoothieen, minttu-jugurttikastikkeeseen, tabbulehiin ja minttu-feta-hedelmäsalaattiin. Ihania kaikki.

Rakastan kullankeltaisena lainehtivia viljapeltoja ja oranssinpunaisia pihlajanmarjoja. Kävin perjantaina ratsastamassa maastossa enkä ollut saada maisemista kyllikseni. Hevoset hamusivat horsmia ja hörisivät tyytyväisinä. Minä olin pakahtua ja sain päähänpiston, että joskus vielä matkustan Islantiin ratsastamaan islanninhevosilla. 

Rakastan kesän viimeisiä ulkoruokailuja, joissa on jo aavistus haikeutta siitä, että ne ovat mahdollisia seuraavan kerran vasta seuraavana kesänä. Eilen pakkasin hampurilaistarvikkeet koriin ja kannoin ne naapuriin grillattavaksi. Matalalta paistava aurinko häikäisi, kun odottelimme pihvejä paistuviksi. 

Rakastan. Onneksi tätä vuoden parasta aikaa on vielä pari viikkoa jäljellä.