Hiljaisuutta osaa arvostaa vasta kun sitä ei ole. Ihan niin kuin kaikkea muutakin hyvää ja kaunista. Minä osaan arvostaa sitä nyt.

Istun siis kotosalla ja kuuntelen jatkuvaa remontin ääntä. Yksi naapureistamme poraa ja vasaroi. Eikä siinä kaikki, talossamme tehdään myös tuuletusparvekeremonttia. Ehkä kaikkein ironisinta tässä on se, että aina kun nuo karmivat äänet alkavat, laitan musiikin kovemmalle, ettei melu häiritsisi niin paljon. Onko tuossakaan mitään logiikkaa?

Melu ja hiljaisuushan eivät ole vastakohtia. Jotkut äänet ovat ihan toivottavia, ja jotkut taas suorastaan ihania. Kuten hyvä musiikki, kahvinkeittimen porina aamulla, kissan naukuminen (ei tosin kaikissa tilanteissa, kuten keskellä yötä..) ja rakkaiden ihmisten äänet.

Meluksi äänet muuttuvat silloin, kun niitä ei halua kuulla. Liikenteen ääniä sanotaan meluksi, mutta minä en kuule sitä niin. Liikenne kuuluu kaupunkiin. Ehkä olisin neljä vuotta sitten ajatellut niin, kun en ollut päivääkään asunut kaupungin keskustassa, mutta en enää. Siihen tottuu. Nyt en enää edes huomaa sitä.

Myös ihmisten äänet ovat joskus melua. Matkustan aika paljon junassa, ja usemmiten luen kirjaa matkan aikana. Jos samassa vaunussa istuu edes pari ihmistä, jotka jatkuvasti juttelevat, en pysty lukemaan. Ehkä keskittymiskykyni on tosi huono, tai sitten olen vain ihan liian kiinnostunut muiden asioista, mutta näin se vain on. Ymmärtänette, että minulla kestää aika kauan saada yksi kirja luettua..

Hiljaisuuskin ahdistaa silloin tällöin. Itse ajattelen olevani melko sinut sen kanssa, mutta nykyisin olen huomannut, että kun tulen kotiin, minun on melkein heti laitettava musiikki soimaan. Näin on varmasti monilla. Eiväthän ihmiset pysty lähtemään kotoaankaan ilman nappikuulokkeita. On pakko kuunnella jotain koko ajan.

Ei tässä mitään sen kummoisempaa, kunhan mietin. Äsken ärsytti, nyt ei enää. Melu loppui.

Ja lopuksi jotain ihanaa, ettei tarvitse ahdistua hiljaisuudesta.

Aurinkoista perjantaita kaikille!