Juuret ja vastarinta

Inspiroiduin The Variety Show’n esittelemästä Roots-sarjasta (täällä), joka kertoo yhden orjaksi Yhdysvaltoihin viedyn afrikkalaisen ja hänen perheensä tarinan. Luin Alex Haleyn Juuret joskus teini-ikäisenä ja vaikutuin syvästi. Haley kertoo teoksessaan oman esi-isänsä Kunta Kinten tarinan, joka vei vapaan afrikkalaisen orjuuteen yhdysvaltalaiselle tilalle.

Afrikasta vietiin miljoonia ihmisiä orjiksi etenkin vuosien 1500-1800 välisenä aikana. Suurin osa heistä myytiin orjiksi Latinalaiseen Amerikkaan ja Karibian saarille, osa vietiin Yhdysvaltoihin, Väli-Amerikkaan ja Eurooppaan. Orjuus ja orjuuttaminen ei saapunut Afrikkaan valkoisten eurooppalaisten mukana, vaan se oli ollut olemassa siellä jo ennestään: sodissa voitettujen heimojen eloon jääneet jäsenet, vangit tai siepatut ihmiset saatettiin viedä orjiksi omaan heimoon ja kylään. Eurooppalaiset valjastivat afrikkalaisen orjienhankintatavan järjestelmäksi, jossa pääasiassa afrikkalaiset sieppasivat ihmisiä ja kuljettivat heidät eurooppalaisten ylläpitämiin linnoituksiin Afrikan länsirannikolla. Sieltä afrikkalaiset lastattiin laivoihin ja kuljetettiin Amerikkaan. Myös Euroopassa orjuudella oli oma jatkumonsa antiikin Kreikasta ja Roomasta.

Eurooppalaiset tarvitsivat työvoimaa löydetyn ja valloitetun Amerikan plantaaseille. Alkuperäisväestö ei kestänyt eurooppalaisia tauteja, ei jaksanut raskasta työtä ja vastusti toimintaa hyvin aggressiivisesti. Amerikasta oli alkanut saapua tupakan, kahvin ja sokerin kaltaisia nautintoaineita, joita Euroopan varakkaat luokat janosivat lisää. Tupakan, maissin, kahvin, sokerin ja puuvillan viljelyssä työvoiman määrä oli avainasemassa, eikä mustia afrikkalaisia oikein edes pidetty täysin ihmisinä. Orjakaupan alkuvaiheessa ei nähty moraalisena ongelmana ihmisten sieppaamista, heidän viemistä erittäin epäinhimillisissä oloissa Atlantin yli ja myymistä kauppatavarana eniten tarjoavalle tilanomistajalle.

Ihmiset erotettiin perheistään ja yhteisöistään – eikä sillä ollut mitään merkitystä valkoisille orjakauppiaille. Äidin ja lapsen erottamista pidettiin jopa hyvänä, koska lapsi vain haittasi äidin työntekoa. Afrikkalainen ihminen, orjaksi myyty, saattoi joutua keskelle täysin vierasta yhteisöä, jossa toiset orjat olivat samanvärisiä, mutta puhuivat eri kieltä ja kantoivat erilaista kulttuurista ja historiallista identiteettiä.

Mihin ihminen tukeutuu, jos kaikki tuttu viedään pois? Sopeutuuko hän vai vastustaako, yrittääkö säilyttää identiteettinsä vai pyrkiikö muokkaamaan sitä ympäristöön sopivammaksi?

Ehkä kaikkea tätä.

Orjat eivät alistuneet, vaan käyttivät monenlaisia vastustamisen tapoja. Yhdysvalloissa suoranaisia (aseellisia) orjien kapinoita oli vähän, mutta Etelä-Amerikassa ja Karibian saarilla enemmän. Yhdysvalloissa tilat olivat pienempiä, orjat asuivat omistajiensa lähellä ja plantaasit olivat kaukana toisistaan, jotka tekijät vähensivät suoranaisten järjestäytyneiden kapinoiden syntyä. Orjat saattoivat myös niskuroida muilla tavoin: lorvailemalla, tekemällä työn mahdollisimman hitaasti, rikkomalla tai kadottamalla omistajansa työkaluja, karkaamalla. Kiinni jääneitä rangaistiin.

Orjiksi Amerikkaan myydyt ihmiset säilyttivät jossain määrin oman identiteettinsä, mutta yhteisöihin muodostui myös hyvin omalaatuisia eri kulttuurien, historioiden, perintöjen ja tapojen yhteensulautumia, omia afroamerikkalaisuuden kulttuureja. Orjat eivät saaneet koulutusta, ja tarinoilla ja musiikilla oli keskeinen merkitys oman kulttuuriperinnön siirtämisessä. Negrospirituaalit, orjien hengelliset laulut, olivat yksi tapa kestää työn ja elämän raskaus ja epäoikeudenmukaisuus. Lauluja laulettiin työtä tehdessä ja keskeistä niissä oli oikeuden saaminen viimeisellä tuomiolla, jossa Jumala rankaisi vääryyksistä ja korvasi epäoikeudenmukaisen kohtelun. Näiden orjien laulujen sanotaan olevan esimerkiksi bluesin ja jazzin ja kaikkien niiden alakategorioiden pohjana. Rytmit ja tarinat, jotka kulkivat orjiksi myytyjen afrikkalaisten mukana uusiin koteihin ja sulautuivat yhteen toisiin afrikkalaisiin ja amerikkalaisiin rytmeihin ja tarinoihin.

Orjat eivät olleet passiivisia tottelijoita ja alistujia, vaan hyvin aktiivisia toimijoita. Rangaistuksien pelossa työtä tehtiin ja omistajan tahtoon alistuttiin, mutta vapaa-aika auringon laskettua oli orjien omaa aikaa. Silloin kerrottiin tarinoita, rakastettiin, pidettiin toisista huolta, soitettiin musiikkia ja tanssittiin. Perheet olivat moninaisia sukulaisuus- ja ystävyyssuhteiden verkostoja, joita leimasi jatkuva epätietoisuus siitä, kuinka kauan saataisiin pysyä yhdessä.

Kuubaan myydyt orjat kantoivat mukanaan uskonnollisen perinnön Afrikasta. Katoliset siirtomaaisännät käännyttivät orjat pakolla kristityiksi, mutta afrokuubalaiset piilottivat oman uskontonsa katolilaisuuden sisälle. Kun orjat kunnioittivat katolisia pyhimyksiä, he kunnioittivat samalla omia orishoitaan, ja pitivät siten oman uskonsa ja siirsivät sen kulttuuriperintönä seuraaville sukupolville. Yhdysvalloissa taas kristinuskosta tuli monelle orjalle tukipilari, johon nojautua, kun elämä oli liian raskasta.

Orjuuden historia jatkui rasismin ja rotusorron historiana ja nykyisyytenä. Yhdysvalloissa Abraham Lincoln lopetti orjakaupan sisällissodan jälkeen vuonna 1865, mutta hyvin pian mustien elämää alettiin rajoittaa rotulakien nojalla. Edelleen Yhdysvaltojen afroamerikkalaiset ovat keskimäärin vähemmän koulutettuja ja köyhempiä kuin valkoiset. Kuubassa taas rasismia on näkyvästi afrotaustaisten ja kreolitaustaisten välillä. Vanhojen siirtomaaisäntien jälkeläiset pitävät hallussaan keskeisiä hallinnon virkoja ja vanhojen orjien jälkeläisiä pysäytetään herkemmin kadulla.

Vaikka sanotaan, että kuka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään, olisi syytä olla tökkimättä ja muistaa. Menneisyyttä ei voi pyyhkiä pois, mutta siitä olisi syytä ottaa selvää ja aktiivisesti sitä pohtia, etsiä yhtymäkohtia ja syy-seuraussuhteita nykyisyyteen. Jos akateeminen tutkimus tuntuu liian puuduttavalta, voi katsoa Rootsin kaltaista historiakulttuurin tuotosta ja antaa itselleen mahdollisuuden tuntea, eläytyä ja samastua.