Ensimmäisen maailman vatsamakkaraongelmat ja Euroopan-lentojen pahat ruuat pienenevät ja suhteellistuvat mielenkiintoisella tavalla katsellessa Ville Haapasalon matkantekoa sarjassa Jäämeri 30 päivässä. Pienessä Vienanmeren kylässä mummo hoitaa kasvimaataan ja valittelee, ettei enää ole nuorisoa, joka kaivaisi mummoille ja papoille uusia kaivoja kuivuneiden ja lahonneiden tilalle. Kylissä ei ole töitä eikä siten nuoria, ja autioituminen on vain parin vuosikymmenen kysymys. 

Omien vatsamakkaroiden ja kuivuneiden kantapäiden kanssa tuskailu tuntuu ohjelmaa katsellessa typerältä, turhalta ja äärimmäisen pinnalliselta, eikä näiden autioitumis- ja mummoitumisongelmien kanssa tarvitse matkustaa Vienanmerelle saakka. Ei tarvitse lähteä kovinkaan pitkälle ihan näiden omien valtionrajojen sisäpuolella, kun vastaan tulee mummojen ja pappojen asuttamia taloja ja kyliä, joista pankit, postit ja kaupat ovat kaikonneet, nuoret häipyneet töiden perässä kaupunkiin ja vanhuksetkin siirtyvät pikkuhiljaa palvelutaloihin, terveyskeskuksen vuodeosastoille ja lopulta hautausmaalle.

Sarja on hyvä muistutus siitä, että tämä länsimainen elämäntapa ei ole ainoa. Vaihtoehtoja on, oltiinpa niihin sitten tyytyväisiä tai ei. Se, mikä minua sarjassa ilahduttaa on se, että siinä näytetään tavallisia ihmisiä ja heidän elämäntapojaan. Ville Haapasalo ei mene ihmisten luokse ylenkatseisena kulutuskulttuurin edustajana, vaan tuntuu lähestyvän ihmisiä heidän elämästään käsin. Mikään ei ole niin vierasta etteikö sitä voi kokeilla. Erilaisista tavoista ei tarvitse pitää ja sen voi jopa sanoa ääneen, mutta minusta sarjasta puuttuu se raivostuttava eurooppakeskeinen ajattelu, jossa muita kulttuureita pidetään kehittymättömämpinä, heidän tapojaan vastenmielisinä tai eksoottisen erikoisina ja länsimainen vierailija pitää omia tapojaan ja omaa kulttuuriaan luonnollisen kehityksen päätepisteenä, johon hänen vierasmaalainen isäntänsä on jotenkin automaattisesti pyrkimässä.

Sarjassa, ja myös aiemmin esitetyssä Suomensukuiset 30 päivässä, Silkkitie 30 päivässä ja Venäjän halki 30 päivässä, ilahduttaa myös se, että Venäjä näyttäytyy muunakin kuin Pietarina tai Moskovana. Suuren valtion sisälle mahtuu valtavasti ihmisiä, jotka muodostavat valtavan määrän toisistaan eroavia kulttuureita ja yhteisöjä. Pintaraapaisukin riittää tajuamaan, että jokaisella ihmisellä on omat murheensa, ilonsa ja haaveensa, kaikki eivät halua samoja asioita eivätkä kaikki näe maailmaa samanväristen silmälasien läpi. Venäläisiä ei voi niputtaa yhteen niin kuin ei suomalaisiakaan. Eivät kaikki täällä unelmoi samoista asioista, arvosta tai tavoittele samoja asioita tai suhtaudu ennakkoluuloisesti samoihin ilmiöihin.