Mihin kaupungilla voi mennä sisätiloihin istumaan tai hengailemaan, jos ei halua ostaa mitään? Okei, kirjastoon – mutta entä jos kirjasto on kiinni tai entä jos haluaa jutella kaverin kanssa? Museoon – entä jos ei ole rahaa sisäänpääsymaksuun tai entä jos kestävyysvajeen nimissä kulttuuripalveluista säästetään ja museo onkin kiinni? Galleriaan – entä jos ei ole kiinnostunut taiteesta tai ei viitsi siellä tuntikausia pyöriä juoruilemassa kaverin kanssa? Rautatieasemalle – joo, okei, sehän on mukava tapa viettää vapaa-aikaansa. Kahville, kaljalle, pitsalle – kahviloissa, baareissa tai pitserioissa ei voi istua maksamatta ja ostamatta.

Ihmisistä puhuminen ja tiettyjen termien käyttäminen on näppärä tapa etäännyttää puhuja siitä elävästä ja aidosta ihmisestä, josta on puhe ja kyse. Ihminen ei ole enää ihminen, jolla on tunteet, arki, vaikeudet, ilot, perhe tai omat tavoitteensa ja haaveensa elämässä, vaan jokin epämääräinen hahmo, joka toimii ja jonka odotetaan toimivan tietyllä tavalla. Ihmisen voi myös etäännyttää objektiksi, johon voidaan kohdistaa erilaisia toimenpiteitä. Vanhukset ovat rasitteita tai kestävyysvajeen aiheuttajia maatessaan sairaalan vuodeosastolla tai tarvitessaan apua asuessaan kotona. Rasitteita he ovat siksi, koska he eivät hyödytä ketään rahalla mitattuna, he eivät ole tuottavia. Lapset ovat rasitteita, koska hekään eivät tuota mitään, päinvastoin. Lapsista aiheutuu vain kuluja ja heidän vanhemmistaan myös välillisesti lasten kautta. Lapset aiheuttavat vanhempainvapaita ja sairauspoissaoloja, ja vanhemmat vielä kehtaavat valittaa saavutetuista eduista tai niihin kaavailluista heikennyksistä.

Veronmaksaja on työssä käyvä henkilö, joka maksaa palkastaan tietyn määrän veroja. Hän on tuottava ja hänestä on hyötyä. Veronmaksaja ei kuitenkaan ole työtön, vaikka tämä maksaakin tulonsiirrostaan veroja monesti prosentuaalisesti enemmän kuin työssäkäyvä veronmaksaja. Ei, työtön on rasite ja vieläpä omasta syystään. Työttömyyshän ei nykyään ole järjestelmän vaan työttömän vika. Töitähän riittää, laiskurit eivät vain viitsi niitä tehdä.

Kuluttaja taas juoksee kaupoissa tyydyttämässä markkinavoimien luomia tarpeitaan. Mikään ei riitä, koska aina voi haluta jotain lisää. Koko ajan ilmestyy uusia puhelinmalleja, suurempia televisioita, kauniimpia vaatteita, paremmalle tuoksuvia hajuvesiä. Olo on tyytyväinen sen hetken kun raha ja tavara vaihtavat omistajaa, mutta sitten on taas epämääräisesti tyytymätön olo – ja juoksu kaupasta toiseen jatkuu.

Ihmisen etäännyttäminen kuluttajaksi on siitä turvallista, etteivät kuluttajat ehdi ajatella mitään muuta kuin sitä, mitä he haluavat seuraavaksi ostaa ja mistä sen saavat mahdollisimman nopeasti ja helposti. Kuluttajat eivät ehdi ajatella sitä, mitä muuta he voisivat tehdä tai mitä muuta voisivat ajatella. Kuluttajat pyörivät kodin, kaupan ja työpaikan välisessä kolmiossa – ja siellä heidät halutaan pitääkin pyörimässä.

Kansalainen sisältää ajatuksen hyvin informoidusta ja aktiivisesta yhteiskunnallisesta toimijasta, joka ajattelee omilla aivoillaan. Kansalaisella voi olla tiettyjen valtaapitävien näkökulmasta jopa vaarallisia ajatuksia tasa-arvosta, läpinäkyvästä päätöksenteosta, ihmisarvoisesta elämästä ja tavallisten ihmisten mahdollisuuksista osallistua yhteiskunnan toimintaan. Kansalaiselle ei voi syöttää mitä tahansa soopaa ja odottaa, että tämä hyväksyy kaiken annettuna. Siksi on turvallisempaa, että kansalaiset on etäännytetty kuluttajiksi tai veronmaksajiksi pyörimään sinne kodin, työpaikan ja kaupan välille. Radiosta ja televisiosta voi vielä tarjoilla sellaista kevyttä ohjelmaa, joka pitää yllä kuluttajan tavaratarpeita eikä herätä kuluttajaa ajattelemaan mitään kolmionsa ulkopuolisia asioita. Eri tavalla ja eri viestimien kautta voi vielä syöttää hienovaraisia vihjeitä työttömistä, maahanmuuttajista, lapsista, vanhuksista, vammaisista tai muuten vain heikossa asemassa olevista ihmisistä kuluina ja rasitteina veronmaksajien kukkarolle. Kirjastoista ja kulttuurista kannattaa siten ehdottomasti leikata ja säästää, koska kirjoista voi saada vaarallisia ajatuksia ja taide voi herättää ihmiset ajattelemaan ja näkemään muutakin kuin hetkelliset materiaaliset tarpeensa.

Mutta hei nythän on joulu ja eletään vuoden suurinta kulutusjuhlaa! Kauppakeskuksen ovella voi myös pysähtyä miettimään, kenen tarpeita tässä nyt haluaa tyydyttää.