Nappaan kiinni Helsingin Sanomissa olleesta mielipiteestä, jossa ehdotetaan Lapinlahden sairaalamiljöön uudelleenkäyttöä yhdistämällä taiteellinen toiminta ja mielenterveystyö toisiinsa. Ajatus on kaunis, Lapinlahti säilyisi ainakin puolijulkisena tilana, taide ja mielenterveystyö voisivat hyödyntää toisiaan ja taiteen keinoin voitaisiin lisätä yhteisöllisyyttä. Koska minusta on usein mukava irrottaa yksittäiset virkkeet tai virkkeenosat kontekstistaan, päätän tarttua muutamaan mielipiteen kohtaan ja silputa niitä vähän näin pitkän itsenäisyyspäivän ratoksi.

Taide välineenä. Taidetta voidaan lähestyä, tarkastella ja käyttää hyväksi tai hyödyksi monesta eri näkökulmasta. Nykyisin taiteesta puhutaan usein välineenä jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Tämä juontaa niin sanotusta talous- ja hyötypuheesta, jossa tavoitteiden ja tulosten täytyy olla jollakin tavalla mitattavia ja laskettavia, numeerisia. Taiteen rahoitusta perustellaan monesti sen hyödyllisyytenä jonkin asian edistämisessä, ja hyödyllisyys liittyy monesti terveyteen ja hyvinvointiin. Taide ja kulttuuri edistävät hyvinvointia, mutta hyötypuheessa taide ensisijaisesti välineellistetään jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Taide on silloin väline esimerkiksi mielenterveyspotilaiden kuntouttamisessa ja terapiassa. Taidetta ei nähdä itseisarvoisesti vaan välineellisesti tärkeänä. Siten taiteen vaikutuksia voidaan myös edes jollakin tavalla numeerisesti mitata ja rahoitusta perustella täsmällisemmin.

Yhteisöllisyys. Yhteisöllisyys on tämän päivän sana. Kaunis kiva ajatus, mutta sisällöllisesti tyhjä käsite. Sanan voi pistää mihin tahansa projektiin, tavoitteeseen ja toiminta-ajatukseen ja kivalta näyttää. Kukapa ei haluaisi lisätä yhteisöllisyyttä ja toimia yhteisöllisyyden puolesta? Mutta mitä se tarkoittaa? Onko se yhteistä pullanleivontaa, sitä että tunnistaa naapurinsa kasvot, sitä että soittaa poliisit kun naapurissa elämöidään, sitä että käy istumassa mummonsa kahvipöydässä vai mitä? Kenen kanssa yhteisöllisyyttä halutaan lisätä ja millaista sen halutaan olevan? Kulttuurikeskuksen halutaan siis lisäävän yhteisöllisyyttä. Keskuksessa on jotain toimintaa, jonne halutaan mukaan ihan tavallisia ihymisiä. Keitä sinne tulee? Ne samat ihmiset, jotka sellaisissa tapahtumissa tykkäävät käydä. Tuskin sinne tulevat ne, jotka tarvitsisivat tai kaipaisivat kipeästi yhteisöllisyyttä ja ihmisiä elämäänsä. Eivätkä sinne tule ne, jotka kaipaisivat vähän ravistelua kulttuurin ja yhteisöllisyyden merkityksen ymmärtämiseksi. Sinne eivät tule myöskään ne, jotka ajattelevat, että keskukseen on liian pitkä matka, sinne on hankala mennä, siellä on niitä hulluja kuitenkin, taideihmiset ovat hörhöjä, nykytaide on ihan paskaa. Kenen yhteisöllisyyttä siis lisätään ja millä keinoin, täsmällisesti ilmaistuna?

Kulttuurikeskus. Voiko elävä ja toimiva kulttuurikeskus rakentua siten, että sitä ajavat ja sen rakentumista toivovat ihmiset ajattelevat kulttuuria ensisijaisesti välineenä? Voiko se rakentua ylhäältäpäin ohjattuna ja johdettuna? Jos tilat ovat järkevät, mahdolliset vuokrat kohtuulliset ja jonkinlaista palkkaakin maksetaan esimerkiksi työpajatoiminnasta, kyllä, epäilemättä sinne taiteilijoita ja tekijöitä tulee. Mutta kuinka aitoa toiminta on tai kuinka kestävää? Mistä rahoitus ja kuinka pitkäksi aikaa? Kuka pitää rakennuksesta ja ympäristöstä huolta? Kuka pyörittää taideterapiatoimintaa?

Tällaista sanoihin takertumista tällä kertaa. Hyvää itsenäisyyspäivää!