Pää on ihan täynnä ajatuksia, tunteita, suuntia!
Takana on ekskursiopäivä Helsingissä ja sen kolmessa, keskenään hyvin erilaisessa mutta toisiinsa selkeästi liittyvissä instituutiossa: Kiasmassa, Helsingin kulttuurikeskuksessa ja Cuporessa (Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö). Tästä päivästä ja sen herättämistä ajatuksista kuulette varmasti paljon seuraavissa postauksissa, on nimittäin paljon mielenkiintoisia asioita jaettavana. Haluan kuitenkin aloittaa Kiasmalla ja kolmella taideteoksella.
Ensin huomautus. Minulla ei ole edelleenkään toimivaa digikameraa. Kannoin Helsinkiin vanhan ihanan filmijärkkärin, mutten ottanut yhtään kuvaa. En yleensä muutenkaan kuvaa museoissa, vaan haluan keskittyä katsomiseen ja aistimiseen, en siihen, mitä etsimestä tai näytöstä näkyy. Sitä paitsi, suosittelen ehdottomasti menemään itse paikalle.
Ainiin, toinenkin huomautus. En ole taiteen erityinen asiantuntija. Jos tulkinnat ovat jonkun mielestä kömpelöitä niin sitten ovat. En ole opiskellut taidehistoriaa enkä juurikaan taiteen teorioitakaan muutamaa perustyyppiä lukuun ottamatta. Koulutusta kuitenkin on kuvan ja kolmiulotteisen esineen sommitteluun ja rakentamiseen, mutta suurimmaksi osaksi muotoilu- eikä taidenäkökulmasta. Minusta jokainen on kykenevä arvioimaan taidetta, oli koulutusta tai pätevyyttä tai ei. Rahoituspäätökset tai teoksen merkittävyyden arviointi ovat sitten asia erikseen.
Kaksi seuraavista kolmesta teoksesta liittyvät jollakin tavalla identiteettiin. Olen graduni takia pyöritellyt paljon mielessäni identiteetin ja erityisesti kansallisen identiteetin käsitettä. Yksinkertaistettuna identiteetti on jatkuva ja käynnissä oleva prosessi, jossa se muodostuu ja muokkautuu erilaisista aineksista ja erilaisten ainesten ja ärsykkeiden vaikutuksesta. Kyseessä on monimutkainen ja monimuotoinen prosessi ja kokonaisuus. Kansallinen identiteetti on prosessi, jossa jollekin kansalle enemmän tai vähemmän rakennetaan jokin abstrakti kuva ja kehikko, johon sen jäsenet kokevat samastuvansa ja jonka myötä he tuntevat olevansa saman kansakunnan jäseniä.
Markus Kåhren Nimetön (1996) vie katsojan pieneen huoneeseen, johon joutuu kulkemaan kulman takaa. Huoneessa on pöytä, tuoli ja pitkä penkki sekä pöydällä lamppu. Seinällä on peili, johon kaikki huoneen esineet heijastuvat – paitsi katsoja, ihminen. Looginen varmuus katoaa: sitä mikä on aina ollut, heijastus peilissä, ei olekaan enää. Jotain puuttuu. Jos kaikki muu heijastuu peiliin, miksen minä heijastu? Jos en heijastu, onko minua edes olemassa? Ihmisen minuus ja identiteetti rakentuvat jotakuta tai joitakuita vasten, mutta jos minua ei nähdä, voiko minusta rakentua kokonainen ihminen? Ehjä?
Matti Braunin Bali (1998) on iso, suuren seinätilan vievä teos, joka koostuu pienistä sentin-kahden levyisistä ja korkuisista peilineliöistä. Myös siinä leikitään heijastuksilla, tosin nyt kaikki huoneessa näkyy myös pienissä peileissä. Mikään ei tosin näy sellaisena kuin se on, vaan kaikki tilassa on pirstoutunut lähes tunnistamattomiksi väripinnoiksi. Kuinka pieniksi murusiksi ihmisen voi viipaloida ja kuinka erilleen eri piirteitä ihmisestä voidaan eritellä ja erotella, jotta hän pysyy edelleen itsekseen tunnistettavana? Kuinka pieniksi murusiksi eri piirteitä voi erotella, että ihminen pysyy kasassa? Mikä erottaa ihmisen vaikkapa suuresta tuolista, jos ihminen seisoo tuolin vieressä hiljaa ja liikkumatta ja heijastukset ja väripinnat ovat täysin samanlaisia?
Kolmas teos on mielenkiintoinen leikki taiteen ja käyttöesineen tasoilla, joka on itselleni jatkuva mielenkiinnon kohde. Joseph Beuys on upottanut teostaan Das Schweigenia (1973) varten viisi filmikelaa sinkkiin, jolloin kelat ja niiden sisältämät filmit ovat liimautuneet kiinni toisiinsa sinkkipäällysteiseksi torniksi. Käyttöesineistä on tullut käyttökelvottomia käyttötarkoitukseensa, mutta niistä on syntynyt taidetta Beuysin käsittelyssä. Hauskan ja mielenkiintoisen lisän teokseen tuo se, että keloilla on Ingmar Bergmanin elokuva Hiljaisuus vuodelta 1962. Sinkkiupotuksen jälkeen on toisaalta todellakin hiljaista ja toisaalta Bergmanin elokuvan esittämiseen tarvittavat käyttöesineet, fyysiset filmikelat ja -nauhat on käsittelyssä tehty pysyväksi taideteokseksi. Mutta tekeekö käyttöesineestä taidetta se, että käytön mahdollisuus poistetaan? Onko taideteos sellainen, että sille ei ole mitään muuta käyttötarkoitusta kuin mitä siitä saa aistien välityksellä ja usein vain näön ja kuulon kautta? Voiko käyttöön tarkoitettu esine olla taidetta? Missä kulkee taiteen ja muotoilun raja? Voiko käyttesineen ottaa ja jalostaa sitä niin, että prosessin lopputuloksena on taideteos ja päinvastoin? (Toisaalta voi olla myös mielenkiintoista pohtia, miksi juuri Bergman ja miksi kyseinen elokuva.)
Menkää ihmeessä Kiasmaan, siellä on niin paljon mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa! Perheettömille ja aikaa runsaasti varanneille on kaiken muun mahdollisen nähtävän lisäksi luureja, joilla voi sulkea lasten kiljunnan pois todellisuudestaan ja nauttia erilaisista äänimaailmoista. Perheellisille on tilaa, mielenkiintoista katsottavaa ja yhdessä pohdittavaa, portaita, ikkunoita, seinien takaa paljastuvia uusia näkymiä, taidetta seinillä, lattialla, katossa, maalauksia, ääniä, videoita sekä pienille (ja miksei myös isoille) sherlock holmeseille näkymätöntä taidetta joka muuttuu kosketuksesta näkyväksi. Sitä paitsi Kiasmassa kuulemma tykätään perheistä, lapsista ja ihan kaikista.
Eikä tämä ole muuten mikään mainos. Tai jos on, se ei ole sponsored by Nykytaiteen museo.
