Eilen ja tänään on uutisoitu paljon uusimmasta Pisa-tutkimuksesta ja suomalaislasten ja -nuorten laskeneista tuloksista. No, tutkimus on yksi muiden joukosta, mutta pakkohan sen on jotain kertoa. Eikä pelkästään Suomesta ja suomalaisesta koulusta, vaan tulosten laskua on havaittavissa myös Norjassa ja Ruotsissa. Tanskassa taas ihmetellään sitä, miksi suuri rahallinen satsaus kouluihin ja opetukseen tuotti niin laihoja tuloksia, vaikka tanskalaisnuoret hyvin pärjäsivätkin. Nopeimmat ja ärhäkimmät ovat ehtineet syyttää opettajia, opetusmenetelmiä, oppimisympäristöjä ja koulussa viihtymisen puutetta. Ainiin, ja maahanmuuttajia, heitä kun voi tiettyjen tahojen mielestä syyttää nykyisin kaikista mahdollisista ongelmista.

Oppimistulosten lasku ei siis koske yksin Suomea vaan on pohjoismaalainen ilmiö. Toivoisin, että ”syyllisten” tai ”vikojen” etsimisen sijaan keskusteltaisiin siitä, mikä pohjoismaalaisissa yhteiskunnissa ja koulumaailmassa on sellaista, ettei se motivoi koululaisia. Taaksepäin on turha haikailla, mutta itse suhtautuisin myös varauksella radikaaleihin vaatimuksiin uudistaa opetusmenetelmiä tai itse peruskoulujärjestelmää. Nojaisin vahvasti tutkimustuloksiin ja laajamittaiseen tarkasteluun ja keskusteluun siitä, mikä kouluissa tökkii. Eikä toki pelkästään kouluissa, vaan myös kotona. Tutkimuksen mukaan nimittäin vanhempien omalla koulutustaustalla on entistä enemmän merkitystä oppilaiden menestykseen koulussa. Kannattaa myös silmäillä, mitkä maat olivat Suomen edellä Pisa-tuloksissa, ja pohtia sitä, miksi näiden maiden nuoret menestyvät tutkimuksessa paremmin kuin pohjoismaalaiset.

Koulumaailmassa tapahtuu myös mielenkiintoisia asioita. Yle alkaa kouluttaa koululaisista uutistentekijöitä ja harjoittaa samalla oppilaiden medianlukutaitoa. Uutisen, kolumnin, blogitekstin ja mainoksen erot ovat toisinaan hyvinkin häilyviä ja aikuinenkin saa monesti miettiä, mikä jossakin tekstissä on takana ja kenen ja millaisia tavoitteita sillä ajetaan. Uutisetkaan eivät ole neutraaleja katsauksia maailman ja Suomen tapahtumiin, vaan ne ovat jonkun valitsemia ja jostakin näkökulmasta tehtyjä. Inhimillinen toiminta on harvoin täysin objektiivista ja arvoasetelmista tyhjiä.

Ylen projektissa keskeistä on yhdessä tekeminen ja oppiminen. Oppilaille ei vain anneta yhdensuuntaista opetusta, vaan oppilailla on myös mahdollisuus opettaa heitä opettamaan tulleita taiteilijoita ja toimittajia. Opetus ja oppiminen on tällöin vastavuoroinen ja kahden- tai useammansuuntainen prosessi, jossa jokainen saa osallistua ja olla mukana. Oppimista tapahtuu myös monella tavalla ja tasolla eikä vain kuuntelemalla tai lukemalla.

Luulen että aika moni on tehnyt testin, jolla testataan sitä, millainen on oppijana. Oppiiko siis lukemalla, kuuntelemalla, näkemällä vai tekemällä. Kaikki eivät voi oppia kaikkea samalla tavalla, ja jos opetus on vain yhdenlaista, erilaiset oppijat jäävät väistämättä heikommalle kuin ne, joiden vahvuus on siinä tyylissä millä opettaja opettaa.

Minun aikanani yläasteen historiantunnit olivat esimerkiksi sitä, että opettaja lätkäisi piirtoheittimelle kalvon täynnä (useimmiten) käsinkirjoitettua tekstiä, jota luokallinen oppilaita yritti epätoivoisesti kopioida vihkoon. Nykyisin historianopettajaopiskelijat teettävät oppilaillaan esimerkiksi pienoisnäytelmiä sisällissodan tapahtumista, jolloin oppilaat pääsevät ihan toisella tavalla historian tapahtumiin kiinni, eläytyvät hahmoihin ja ymmärtävät ehkä tapahtumien taustoja paremmin. Minun päähänpänttäämäni historiankirjat joskus silloin 1990-luvulla olivat täynnä vuosilukuja ja taisteluja, rintamalinjoja ja niiden liikkumisen kuvaamista erivärisillä nuolilla. Naisten tai lasten asema oli usein kutistettu pieneen laatikkoon johonkin sivunnurkkaan.

Toivottavasti koulu-uudistus- ja koulumenestyskeskusteluissa pidettäisiin jäitä hatussa. Suomalaisilla opettajilla on kuitenkin yliopistotutkinto (vaikkei se automaattisesti takaakaan hyvää opetuksen laatua) ja harjoittelevat uusia opetusmenetelmiä. Jos syyllisiä on, ne eivät voi täysin olla koulussa. Lapsilta saa myös vaatia jotakin. Harva ihminen saa elämässään kaiken valmiina, vaan useimmat joutuvat ponnistelemaan kovastikin unelmiensa ja tavoitteidensa eteen. Jos lapsena ei ole tarvinnut tehdä töitä opintomenestyksensä eteen, tuskin viitsii ponnistella aikuisenakaan.

Ja sitten se viihtyminen. Pitääkö koulussa viihtyä, oikeasti? Edellyttääkö oppiminen sitä, että koko ajan on kivaa? Jos koulussa ei viihdy, tarkoittaako se sitä, ettei opi? Jos koulussa viihtyy, tarkoittaako se sitä, että oppii? Jättäisin nyt sen viihtymisen vähän vähemmälle ja keskittyisin motivaatioon, vanhempien kykyyn tukea lapsiaan ja siihen, että vaaditaanko kouluissa ja kodeissa lapsilta ja nuorilta tarpeeksi panostusta opiskelemiseen.