Kirjastoon on hankittu kaksi Fatboyta. Kaksi valtavaa kirkkaanpunaista säkkituolia, johon lysähdettyään ei huomaa istuvansa lattialla huonossa asennossa säkin ollessa jotenkin huonosti tai hankalasti tai että sitä on liian vähän ja väärin sijoittuneena, kuten perussäkkituolien kanssa useimmiten käy (onkohan niitä muuten enää missään muualla kuin jonnekin kesämökin nurkkiin unohdettuina?). Fatboy oli, noh, jos olisi ylimääräistä tilaa, rahaa ja auto, jolla kuskata se kotiin, kävisin ostamassa yhden kappaleen heti. Viis kaikesta tyylikkäästä köyhäilystä, josta tuli jokunen aika sitten paasatuksi!

Olen kaikki Itkosen teokset lukenut ja edelleen olen sitä mieltä, että hänen käyttämänsä kieli on yksi kauneimmista. Hän saa tehtyä pienestä suurta ja suuresta vaikuttavaa, mutta on pakko myöntää että tarinat eivät useinkaan jää mieleen pyörimään. Tässä Ajossa oli kuolemaa ja pakenemista, ihmisten välisiä katkoksia, unelmien loppumista kuin seinään tai niiden katoamista ja muuttumista, eri ihmisten haaveiden törmäämistä toisiinsa, ihmisten välisten etäisyyksien kasvamista ja mielen järkkymistä. Mutta viikon päästä jos joku kysyy mitä mieltä minä siitä olen, vastaan todennäköisesti: ”Jaa-a, mitäköhän siinä tapahtui, pitääpä miettiä. Mutta kieli oli taas tosi kaunista!”

Onko siinä kyse sitten Itkosesta vai minusta, vaikea sanoa. Joskus mietin, olenko lukenut liikaa tai vääränlaisia kirjoja, kun harva kirja todella yllättää tai pääsee ihon alle.

Niilläkin kirjoilla on paikkansa, joiden jättämät jäljet ovat pieniä ja näennäisesti vaikeita huomata ja jotka eivät aiheuta kaiherrusta vaan enemmän sellaista pienten palikoiden uudelleen järjestäytymistä. Aina ei tarvitse ahdistaa ja jäädä päiväkausiksi miettimään, mitä sitten tapahtui, vaan kirjassa asiat voivat järjestäytyä paikoilleen ja jättää lukijalleen rauhallisen mielen.

Mutta kummanhan sitä valitsisi jos olisi pakko: Itkosen kirjan ilman Fatboyta vai Fatboyn ilman Itkosen kirjaa?