Hyvä tyyppi saa aina töitä

Vai saako? Jos Suomessa on noin 218 000 työtöntä (syyskuussa 2014, Tilastokeskuksen tilasto) ja TE-palveluissa avoimia työpaikkoja on hiukan yli 11 000 (TE-palvelut, avoimet työpaikat 31.10.2014), on yhtälö aika mahdoton. Jos jokaiseen työpaikkaan työllistettäisiin yksi työtön, työttömiä olisi silti jäljellä noin 207 000.

Onko työllistymisessä sitten kyse koulutuksesta, työkokemuksesta, pärstäkertoimesta, kemioiden kohtaamisesta, puhelahjoista, feng shuista vai kivasti askarrellusta hakemuksesta? Viesti ympäriltä tuntuu olevan kuitenkin vahva: hyvä tyyppi työllistyy aina jos vain yrittää tarpeeksi. Entä jos huonon taloustilanteen, rakennemuutoksen tai yritysten voitonhimon takia porukkaa ei palkata, ei edes niitä hyviä, sopivia ja loistavia tyyppejä – ei ketään? Ovatko työttömät sitten itse niitä luusereita, kattoon syljeskelijöitä, toisten verorahoilla loisivia ressukoita, joille itse asiassa tekisi oikein hyvää käydä vähän kaivamassa ojia tai perkaamassa pajukoita työttömyyskorvauksensa vastineeksi?

En suostu uskomaan, että työllistymisen esteenä olisivat vain henkilökohtaiset ominaisuudet tai puutteelliset työnhakutaidot, jotka saisi kuntoon rekrymessujen cv-klinikalla tai TE-keskuksen työnhakukurssilla. Työttömien ja avoinna olevien työpaikkojen määrän suhde puhuu tämän puolesta. Tuskin niin sanottuja piilotyöpaikkoja ihan yli 200 000:ta on, vaikka toki niitä saattaa sitkeällä etsimisellä tai oikealla hetkellä oikealta henkilöltä kysymällä löytyäkin. Sen vuoksi en pidä yhtään siitä, että työttömät leimataan laiskureiksi, joita työnteko ei edes kiinnosta.

On vaikea ajatella, kuka ihan oikeasti asiaa pohdittuaan kuvittelee, että aikuiset, täyspäiset ihmiset mieluummin makoilevat sohvalla katsellen yksin tv:n päiväsarjoja kuin tekevät toisten aikuisten seurassa jotain järkevää, josta saa palkkaa? Että ihmiset mieluummin käyvät loputonta kirjeenvaihtoa Kelan tai sosiaalitoimiston kanssa kuin saavat postissa tai verkkopankissa selkeän palkkalaskelman, jota ei enää tarvitse toimittaa eteenpäin, josta ei tarvitse käydä valittamassa kenellekään tai joka ei käynnistä suurta paperirumbaa ja aiheuta tukien viivästymistä? Että ihmiset tuntevat itsensä mieluummin tarpeettomiksi yhteiskunnan riippakiviksi kuin ajattelevat tekevänsä jotain merkityksellistä, ei vain itselleen vaan laajemmin yhteiskunnalle? Että ihmiset ovat mieluummin tyytyväisiä siihen, että joutuvat pyytämään yhteiskunnan varoja omaan elämiseensä, kuin pystyvät itse omalla työllään elättämään itsensä ja perheensä?

Ehkä niitä on. En vain ole koskaan sellaista tavannut.

 

Hyvinvointi Mieli Suosittelen Raha

Miten puhua lapsen kanssa kuolemasta?

Kahden isovanhemman kuolema piti selittää jotenkin myös viisivuotiaalle. Äidinisänisän hän oli nähnyt seitsenkuisena vauvana, joten muistikuvia ei isotutasta ollut, mutta äidinäidinäidin hän oli tavannut viime kesänä ja pelännyt aivan kamalasti pientä, laihaksi kuihtunutta, ryppyistä lähes satavuotiasta isomummua.

Koska isoisovanhemmat lähtivät saman vuorokauden sisällä, päätimme kertoa toisesta kuolemasta heti ja toisesta vähän myöhemmin. Ihan sen takia, koska tytöllä on valtavan rikas mielikuvitus, ja siksi, ettei etukäteen pystynyt ennakoimaan miten hän kahteen näin lähekkäin tapahtuneeseen kuolemantapaukseen suhtautuisi. Pelkäisikö, että kaikki kuolevat nyt vuorotellen, isovanhemmat seuraavaksi ja sitten vanhemmat?

Jokainen kertoo kuolemasta oman vakaumuksensa mukaisesti. Meillä isoisovanhemmat menivät taivaaseen, jossa tapasivat aiemmin kuolleet rakkaansa ja josta he sitten aina silloin tällöin kurkistavat alas maailmaan. Minulla ei ollut sydäntä sanoa lapselle, etten tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu tai ettei sen jälkeen kenties ole mitään. Haluan itsekin uskoa siihen, että kuolleet menevät taivaaseen ja siellä tapaan heidät oman kuolemani jälkeen.

Emme ottaneet tyttöä toisen isoisovanhemman hautajaisiin ollenkaan. Tiesin että kyseisen suvun muistotilaisuudet eivät ole ihanteellisia sukutapaamisia viisivuotiaalle: kirkossa aikuiset itkivät avoimesti ja hetkittäin lohduttomasti, kuoleman hetkestä puhuttiin ääneen ja hautajaiset kestivät muistotilaisuuksineen koko päivän. Mielestäni tuon ikäiseltä ei voi odottaa jaksamista istua paikallaan monta tuntia ensin kirkossa ja sitten muistotilaisuudessa. Toisen isoisovanhemman hautajaisissa tyttö oli vain muistotilaisuudessa, vaikka jälkeenpäin ajateltuna hän olisi voinut olla myös kirkossa. Haudalle emme häntä olisi ottaneet mukaan.

Lueskelin näin jälkeenpäin siitä, miten lapsen kanssa kannattaisi (olisi kannattanut) puhua kuolemasta. Esimerkiksi MLL:n Vanhempainnetti suosittaa puhumaan siitä avoimesti, oikeilla käsitteillä ja lapsen ikä- ja kehitystason huomioon ottaen. Kuolema ei ole poisnukkumista tai poislähtemistä, vaan lopullinen tila, josta ei voi enää herätä tai palata.

Kaikesta en ole kuitenkaan samaa mieltä MLL:n kanssa. En halunnut lasta hautajaisiin tai haudalle sen takia, että halusin jossain mielessä suojella häntä. Itsellekin ajatus isovanhemmasta makaamassa maahan laskettavassa arkussa on aika ahdistava, vaikka siellä ei olekaan enää sitä ihmistä jonka tunsin. En tiedä miten lapsi olisi suhtautunut arkkuun ja sen laskemiseen hautaan, mutta me teimme tällaisen ratkaisun ja olen siihen tyytyväinen. Hautajaisista olemme lapsen kanssa puhuneet ja kertoneet, mitä siellä tapahtui.

Toisaalta viisivuotias tuntui ohittavan kuoleman aika nopeasti enkä senkään takia halunnut alkaa vatvoa sitä. Yleensäkin kasvatusmetodini ovat nykyisin sen kaltaisia, että vastaan otetaan se mikä tulee, sen kanssa sitten eletään ja siihen pyritään reagoimaan järkevällä ja aikuisella tavalla. Mitään järkeä en näe siinä, että alkaisin puida ja puhua kuolemasta lapselle, jota se ei mietitytä. Hän ehtii sitä miettiä kyllä myöhemminkin.

Mutta tärkeänä pidän asiasta kertomisen. Itsekin itkin välillä lapsen läsnäollessa ja kerroin, että olen surullinen hänen isoisovanhempiensa kuoleman takia. Puhuimme surusta ja siitä, miten tärkeää on näyttää omat tunteensa eikä piilottaa niitä sisälleen. Kerroin, että aikuisetkin itkevät joskus eikä sitä tarvitse pelätä.

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli Ajattelin tänään