Hyvä tietokirja

Helsingin kirjamessuilla keskusteltiin viime torstaina muun muassa tietokirjoista. Aikatauluhankaluuksien ja puolison perheestä vapaan viikonlopun takia kävin messuilla nimen omaan torstaina, vaikka päivä tuntuikin olevan jonkinlaista lämmittelyä kiinnostavampia viikonloppupäiviä varten.

Aleksis Kivi -lavalla tietokirjoista keskustelivat kolmen kustantamon edustajat Tuija Nurmiranta (WSOY/Tammi,) Eva Reenpää (Otava) ja Aleksi Siltala (Siltala publishing). Teemana oli ohjelmalehtisen mukaan se, ”mitä vaaditaan hyvältä tietokirjalta sekä tarvitaanko tulevaisuudessa tietokirjoja vai löytyykö kaikki haluamamme tieto netistä”. Minua viehättävät tietokirjoissa juuri lajityypin sisäinen laaja-alaisuus ja myös suhde internetiin ja siellä olevan tiedon pirstaleisuuteen. Kolme keskustelijaa tiivistivätkin jälkimmäisen suhteen sellaiseksi, että netistä käydään katsomassa ja tarkistamassa nopeasti tarvittava nippelitieto, kun taas kirjaan tartutaan silloin, kun halutaan syventyä laajasti johonkin aihepiiriin ja -alaan.

Kirja on myös fyysinen esine, joka tuntuu, näkyy, tuoksuu ja jopa kuuluu. Kukaan näistä kolmesta kustantamon edustajasta ei uskonut, että kirja fyysisenä esineenä katoaa, vaan jokaisella lukualustalla on omat heikkoutensa, vahvuutensa ja paikkansa.

Nurmiranta, Reenpää ja Siltala puhuivat myös siitä, millainen on hyvä tietokirja. Tämä johtaa siihen ja siitä, että tietokirjojen kategoriaan sisältyy valtava kirjo lajityyppejä keittokirjoista muistelmiin, lähdeaineiston pohjalta tehdyistä akateemisista tutkimuksista harrastekirjoihin. Tyyppien kirjosta johtuen tietokirjoille ei voi asettaa samanlaisia arviointikriteerejä, joilla kaikkien sisältöjä voisi arvioida – tai ainakin se on hyvin vaikeaa. Tuntuu mahdottomalta, että Teemu Selänteestä kirjoitettu kirja asetettaisiin samalle viivalle Lapset sodassa 1918 -kirjan kanssa ja näitä arvioitaisiin täsmälleen samoin laatukriteerein.

Keskustelijat nimesivät kuitenkin yhden ominaispiirteen, joka on yhteistä kaikille hyville tietokirjoille: tekijän intohimo aiheeseen. Se, että kirjan tekijä(t) on innostunut ja kiinnostunut aiheesta ja on onnistunut välittämään sen myös lukijalle.

Keskustelun lopuksi kaikilta kolmelta kysyttiin, minkä toisen kustantamon tietokirjan he olisivat halunneet itse kustantaa. Harmi, että kysymys tuli niin yllättäen, olisi ollut mukava tietää, minkä kirjan nämä kolme keskustelijaa olisivat halunneet omille listoilleen. Nyt vastauksena oli vain ”voi kun on niin vaikea sanoa yhtäkkiä”.

Kulttuuri Kirjat Ajattelin tänään

Surusta

Jokainen lähtee täältä joskus. Kolme viikkoa sitten lähtivät kaksi jäljellä olevaa isovanhempaani, saman vuorokauden sisällä. Aluksi en tiennyt kumpaa surra: jos suri toista, tuli huono omatunto toisen takia, aloin miettiä toista ja taas tuli huono omatunto.

Molemmat rakkaat olivat iäkkäitä, heidän elämänsä oli kutistunut pieneksi, he olivat menettäneet halunsa elää ja olivat sinut kuoleman kanssa. Molemmat sanoivat, etteivät ole täällä enää jouluna, molemmat toivoivat pääsevänsä pois. Vanhuus ja oman kuoleman hyväksyminen tekevät menetyksestä ymmärrettävän ja hyväksytymmän omassa mielessäni, mutta eivät poista surua, kaipausta ja ikävää. Samalla kun suren rakasta isovanhempaa, suren menetettyä lapsuutta, sitä ettei ole enää olemassa sitä ihmistä, jonka luona olin aina lapsenlapsi enkä koskaan ihan täysin aikuinen. 

Surun kaverina ja kylkiäisinä ovat kuitenkin ilo ja onni. Ilo siitä, että sain tuntea nämä kaksi ihmistä, että sain viettää heidän kanssaan niin paljon aikaa, ja siitä, että he ovat nyt onnellisia ja rauhassa, paikassa jonne toivoivat pääsevänsä. Onni siitä, että he ovat osa minun menneisyyttäni, että sain tuntea heidät, kuulla tarinoita heidän lapsuudestaan ja elämästään, ja siitä, että he hyväksyivät minut juuri sellaisena kuin olen.

Isoisäni toivoi pääsevänsä sinne, minne isoäiti lähti vuosi sitten. Heidän tarinansa oli todellinen rakkaustarina ja he elivät yhdessä, rakastivat toisiaan ja jakoivat elämänsä lähes seitsemän vuosikymmenen ajan. He olivat kasvaneet kiinni toisiinsa eikä toisesta voinut puhua puhumatta toisesta. He kunnioittivat ja kaipasivat toisiaan, ja lopulta isoisä saattoi rakkaansa toiselle puolelle.

Isoäitini toivoi pääsevänsä pois ja saavansa rauhan. Hän oli vanhempi kuin itsenäinen Suomi ja vielä lähelle elämänsä loppua elämänhaluisin ja vahvin ihminen, jonka tunsin. Hän oli hyvästellyt puolisonsa, kaksi lastaan, kaikki sisaruksensa, lähes kaikki miehensä sisarukset sekä useat ystävänsä, ja silti hän oli kiinni elämässä. Kuitenkin elämänsä viimeisinä kuukausina hän oli jo epätoivoinen, ettei ikinä pääsisi lepoon.

Onni tulee siitä, että isovanhemmat ovat päässeet sinne, minne toivoivat ja odottivat pääsevänsä, vaikka se särkee sydämen juuri nyt. Ikävä on valtava ja se on vain kestettävä. Surutyössä ei ole oikoteitä, itseään ei voi kieltää tuntemasta eikä kaikki kipu ole pahasta.

Silti toivon, että voisin vielä kerran katsoa silmiin, tarttua käteen ja sanoa että rakastan.

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään