18. lähellä, недалеко

IMG_6029 2.JPG

 

Tyttö heiluttelee jalkojaan. Jalkansa eivät yllä maahan. Viuhuvat kengät ovat vaaleanpunaharmaat tarralenkkarit, joissa lukee kussakin suhteettoman suurella fontilla: KENKÄ. Siis suomeksi: KENKÄ. Muorilla on talvitakki, jonka hihassa on satiininen Suomen lippu, jossa lukee Marjatta Finland. Siniristi on sävyltään epämääräisen räikeä.

Niin, me kutsumme sähkösaunaa suomalaiseksi saunaksi. Nauran etupenkillä, protestoin, että kyllä vaan puusaunakin on suomalainen. Mies vakavoituu, päästää hetkeksi ratista irti, laittaakseen suuret kouransa vastakkain, hieroo niitä yhteen, osin kuin lämmitelläkseen ja osin havainnollistaakseen seuraavaa toteamustaan: Mehän olimme veljiä ennen. Lähellä. Ennen Mannerheimia ja sellaisia, niin. Tien reunamilla puiden loputon rivistö kiivaasti rytmittää talvista maisemaa. Pitelen kieltäni lisäämästä jotakin miehen puheeseen, päätän antaa olla. Mieleni harhailee, päätyy kaaren kuljettuaan siihen ajatukseen, että tämä sama metsähän jatkuu aina Pohjanlahdelle asti.

Olemme Voitonpuiston tienoilla olevassa kuppilassa, joka on samalla myös levykauppa, mutta vain metallimusiikille. Eräs lyhyt mies nahkatakissa riemastuu, kun kuulee mistä olen. Kertoo lapsuudestaan Helsingissä, virnistellen. On se niin tuttu. Isäukko oli rakentamassa voimalaa. Silloin olin vielä poikanen vain. Tunnen sen kaupungin hyvin, voi jospa pääsisin takaisin. Niin, siellä me kuljimme kerran.

Kaupasta saa tuhansien järvien juustoa, Reissumiehestä, Oltermanneista ja Fazereista nyt puhumattakaan. Lapin kulta ei myöskään ole mikään tavaton näky, eivätkä Fazerin konvehdit. ’Finn’-alku nimessä tehnee hyvän tuotemerkin. Ilmeisesti ainakin vodkassa ja talvivaatteissa. Satunnaisena syksyisenä aamupäivänä huomaan ajautuneeni epähuomiossa ajautuneeni muuan keltaisille kulutusjuhlille. Vain kieli on eri ja ihmiset vähemmän fanaattisia. Ostan Valion vettä, etiketissä ihmettelee poron siluetti. 

Minua luullaan usein saksalaiseksi (mainittakoon, että jopa saksalaiset luulevat minua saksalaiseksi – seikka, jolla on ikäväkseni hyvin vähän tekemistä saksankielentaitoni kanssa). Kun paikalliset kuulevat, että olen suomalainen, he yleensä innostuvat. Kertomaan jostakin. Jos ei omista kokemuksistaan, niin jostakusta, jonka tuntevat, joka matkustaa usein Suomeen. Muistavat mainita jonkin hyvän asian, joka tulee Suomesta. Haluaisinpa nähdä vastaavanlaisen keskustelun suomalaisen ja venäläisen välillä – Suomessa. Niin, täällä on ihan hyvä juttu olla Suomesta.

Onhan se vähän ironista olla täällä eilisenmoisena päivänä. Opettaa kikattaen kaverille, miten sanotaan ’talvisota’ tilanteen vaatimalla kunnioittavalla äänenpainolla (tämä kun erehtyi hihkaisemaan sanan innostuneella intonaatiolla, koska – kylläkin ansiokkaasti – tunnisti, mistä puhuttiin). Katsoa Tuntematonta venäjäksi monotonisella miesäänellä dubattuna. Syödä hartaasti varjeltuja karjalanpiirakoita ja pipareita muutaman asuntolakaverin kanssa. Omalla tavallaan hyvinkin isänmaallista. Henkilökohtaisesti joulukuun kuudes on alkanut tuntua erityisemmältä vasta oltuani toisaalla. Ja vaikka vietinkin itsenäisyyspäivää nyt kolmatta kertaa ulkomailla, ei se johdu siitä, että tässä millään pakomatkalla oltaisiin. Saatan sanoa olevani ylpeä siitä, että olen sellaisesta maasta. Joka malttaa päästää ihmisistään irti. Joka varttui, tuli vahvaksi, sellaiseksi, joka varustaa lapsensa hyvin. Joka uskaltaa kehittyä vieläkin. Myöntää: ei tässä vielä kaikki. Että koskaan ei taideta olla valmiita, mutta virheitä voidaan tunnustaa ja alati korjata. 

He, jotka ovat lähteneet, kertovat tarinoita. Kilteistä poliiseista haalareissaan, onnettomista sattumuksista, potkureista, verotusjärjestelmästä, no niistä järvistä, kirkonkylien kuolemasta, kesämökeistä, lumesta, naapurikateudesta, kiljusta, suopursuista, energiariippuvuudesta. Koirista, joiden haukku kaikuu taajamissa. Pitkistä teistä, jotka pituussuunnassa halkovat maata. Kertovat rantakallioista, merestä, joka kärsii. Siitä, että miltei jokaisessa rakennuksessa on sauna. Mummoista ja papoista mökeissään. Hiljaisuudesta metsissä, juhlissakin. Siitä, millaista on, jos aamulla ei uskalla lähteä kouluun, koska tiellä on poroja. Siitä, millaista on, kun talvella aurinkoa ei näy ja kuinka se sitten keväällä palattuaan saa yhdessä tuulen kanssa silmät vuotamaan. Siitä, kun kesäyönä valo särkee toisen mielen ja toisen sydämen. Sillä sitä samaa sydäntä on lähellä, se sellainen maa. Ja jonkun täytyy maasta lähteä ja jonkun pitää kertoa. 

 

//www.youtube.com/embed/WfzYXN_MuwI

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *