14. Kazan, Казань
Odotellessamme huoneemme avaimia Kazanissa hostellin aulassa jostain ilmestyy piskuinen keski-ikäinen nainen. Esittäydymme, touhottaa meitä sitten kohti keittiötä. Kädet täytyy pestä, sitten syödään. Keitimme eilen keittoa. Nyt jaamme sen. Tulkaa, tulkaa! Mukana on nuorempi vaalea nainen, joka ei juuri puhu. Hihittelee vain puheillemme. Syömme, rupattelemme. Olemme tulleet kaupungin ulkopuolelta sosiaalityön kurssille. Mutta lähdemme tänään, jätämme teille kaiken ruuan. Onpa mukavaa, että tapasimme. Meille tyrkytetään teetä, leipää, voita, karamelleja, keksejä, leipäsiä Tulasta, maitoa, kaikkea mitä naisilla suinkaan vain on pöytään lastattuna.
Oviaukossa heilahtaa kahden iäkkään naisen päät. Tytöt, tulkaa katsomaan, olemme tutustuneet ulkomaalaisiin! Hymyilevät, melkein ujosti. Puhe kääntyy Tatarstanin kaksikielisyyteen. Seuraa muutamia lauseita käsittämättömällä kielellä, joka muistuttaa ehkä etäisesti Turkkia. Minä olen muslimi. Hän on kristitty, sanoo nainen, viitaten vaaleaan tyttöön, hymyilee leveästi. Ja olemme ystäviä, sanoo hän, napauttaa rystysensä tiukasti vastakkain, nyrkkien väliin muodostuu siksak-kuvio.
Keittiön yhdessä siistittyämme menemme heittämään matkalaukut talon yläkertaan huoneeseemme. Myöhemmin vaalea hiljainen vetää minua käytävällä hihasta. Voisimmekohan ottaa yhdessä kuvan? Koetan parhaani mukaan peittää huvituksensekaisen kummastukseni ja komennan miehet olohuoneeseen. Ilmoittaudun suosiolla valokuvaajaksi, vaalea tyttö asettautuu matkaseurani keskelle, laittaa kätensä yhden polvelle.
Moskeijan ovensuulla myydään huiveja, josko vaikka oma olisi unohtunut kotiin. Portaikon alle on säilötty suuria rukousmattorullallisia. Ulkoportailla viiksekäs vartija toivottaa poistuville kaikkea hyvää. Kazanissa moskeija on päässyt Kremlin – perivenäläisen linnoituksen – sisälle. Disney-elokuvamaisissa puitteissa ympärillemme kietoutuu samanlainen tunnelma kuin muuallakin kaupungissa. On meinaan vähän hiljaista. Missä ovat ihmiset? Miksi kauniit talot keskustassa ammottavat elämänkaihoisina? Olemmeko tulleet sijoitetuksi tietokonepeliin, tuleeko jossain kentän raja vastaan? Vai joutuneet keskelle asutuskeskustaisteluharjoituksiin tarkoitettuja lavasteita? Kaatuuko tuo seinä, jos siihen nojaa?
Kaupungissa järjestettiin viime vuoden kesällä universiaadit, joita varten kaupunkia kohennettiin rutkasti. Tapahtuma toimi tietynlaisena alkusoittona Sotšin olympialaisille, turvallisuusjärjestelyjä ja muuta tekniikkaa päästiin testaamaan. Poliittisesti olympialaiset ja universiaadit olivatkin hyvin samankaltaisia projekteja, jälkimmäiset kylläkin tietenkin pienemmässä mittakaavassa. Lieneekö Kazaniin iskenyt Sotšintauti – ovatko elinkustannukset hivuttamassa tavallisia ihmisiä pois keskusta-alueelta, eikä tarpeeksi varakasta väestöä kuitenkaan ole muuttaa tilalle? Vai ovatko talojen ikkunat olleet pitkäänkin pahvien alla?
Pienoisista Potemkinin kulissit -assosiaatoista huolimatta yksimielisesti nautimme piipahduksestamme Tatarstanissa. Erityisesti tähän vaikuttivat paikalliset, me nimittäin kohtasimme kaupungissa vain kovin ystävällisiä ihmisiä. Silloin kun niitä nyt vain sattui autioilla kaduilla ja kahviloissa vastaan kulkemaan. Toisinkin olisi voinut käydä. Kuulimme nimittäin myöhemmin, että toisille Kazaninkävijöille ei oltu edes avattu hostellin ovea, ilmoitettu vain luukusta – keskelle pakkasyötä – että ei, emme ota vastaan ulkomaalaisia. Etukäteen tehdystä varauksesta huolimatta. Meitä tämä reilun miljoonan asukkaan kaupunki kohteli silkkihansikkain. Lähtiessämme, matkattuamme juna-asemalle taksikuski ojensi matkalaukkujen mukana venäläisen komediaelokuvan muoveissaan, toivottaen paljon onnea matkaan.
