15. valkeassa vaunussa, в белом вагоне
Matkalla Kazanista Jekaterinburgiin olemme sijoittuneet vaunuun hieman ensimmäistä välimatkaa käytännöllisemmin ja voimme viettää iltaa häiritsemättä muita matkustajia. Istumme pimeässä, hyvin pimeässä, juttelemme kuiskaillen, ihmettelemme ohittamiamme pikkukaupunkeja, lämpötilan liukuessa miinuksen puolelle. Haikeat saksankieliset laulut pehmenevät raiteiden kirskuntaan. Lopulta nukkumaan asettuessamme käärin toppatakin eristykseksi itseni ja vetoisan ikkunan väliin.
Aamulla vaunu tulvii valkeaa valoa. Kuuluu hämmentävää ääntä. Raks, naps, räks, naps. Unta silmissäni katselen ympärilleni, paikallistan äänen lähteen. Kaksi miestä on asettautunut käytävän toiselle puolen syömään auringonkukan siemeniä, semetskejä. Siinäpä muuten tapa, jota en ole vielä ihan täysin ymmärtänyt. Siemeniä myydään muun muassa paahdettuna ja suolattuna, mutta kuorimattomina. Eli suola on kuoren päällä, mutta siinä vaiheessa, kun kuoresta on pääsyt eroon, on syötävä osa musertunut tuusannuuskaksi ja suu täynnä tikkuja ja haavoja. Niiden napostelu kuitenkin tarjoaa viihdykettä miljoonille venäläismiehille ja tapa vaikuttaisi olevan erityisesti ohranaan kuuluvien – siis vartijoiden – keskuudessa kovinkin suosittu. Ja turvallisuusalan miehiä, niitähän täällä riittää. Sanoisinkin sen olevan jonkinlainen joutilaisuuden toteutuma tai metafora, tuon siementen pureskelun ja kuorien syljeskelyn. Miehet vaunussa ovat kääräisseet paperiarkit kartioiksi, pudottelevat kuoriroskansa niihin.
Pakkanen on saanut maan pitämään lumesta kiinni, juna sukeltaa metsien halki. Varsinainen talven taikamaailma. Ajattelen, että on tämä kyllä laaja maa ja on tässä laajassa maassa puita. Kun ei ole muutakaan tekemistä, pötköttelen punkassani pari tuntia, häilähdellen unen ja valveen rajamailla. Aamupäivä on raukea sekoitus miesten keskustelua, unia, valkoista valoa ja junan keinahtelua mennessään. Kerran jälleen havahduttuani toverukset ovat siirtyneet siemenineen päivineen yhden pöydän vasemmalle ja heidän paikkansa on ottanut väsynyt, nukkumaan käynyt matkalainen. Puolenpäivän jälkeen kaverinikin alkavat havahtua päivän kirkkauteen, katselevat ihmeissään lumisia seutuja. Vaunu, odottavat kasvot ja vaunun valkeat lakanat, kaikki tuntuvat kannattelevan kuulautta ja kuljettavan sitä aina lähemmäs kohti Uralia.
Juomme aamuteet ennenkuin juna alkaa lähestyä määränpäätämme 14-tuntisen taivalluksensa jälkeen. Asemalta kuoriutuessamme voimme todeta Jekaterinburgin olevan, hmm, kurainen.
Matkoille on varattu omat, erityiset laulunsa, eikö vain.
//www.youtube.com/embed/aKQU79YJ3dQ
Niin ja tämän kirjoituksen otsikko, se ei suinkaan ole mikään poliittinen kannanotto, tai muutoinkaan viittaus rasistiseen valkoinen vaunu -ilmiöön.