17. henkien kätkemä, унесённые призраками
Olipa kerran valtakunta, joka kurkotteli aavan maan yli, Tyyneltä valtamereltä Itämerelle saakka. Sellainen keisarikunta, joka oli puoli maailmaa. Sitten valtaistuimelle kohoaa heikko hallitsija. Tulee sota idässä, monarkian perikato on jo alkanut, tulee vallankumous. Viimeinen tsaariperhe teloitetaan erään jekaterinburgilaisen porvaristalon kellarissa, heidät on aseteltu ”valokuvan ottoa” varten. Kuolee Nikolai toinen, tsaaritar Alexandra, lapset Olga, Tatjana, Maria, Anastasia ja Aleksei. Kuolee dynastia. Kuolee palvelijoita, joiden nimet muistaakseen historia joutuu pinnistelemään. On vuosi 1918. Ruumiit kuljetetaan metsään, viskataan Ganina Yaman kaivoskuiluun poltettaviksi, myöhemmin jäännökset vielä siirretään toisaalle, kaikessa hiljaisuudessa. Ipatievin talo, jossa teloitus tapahtui, puretaan 70-luvulla. Neuvostoliiton sortumisen jälkeen paikalle pykätään kirkko veren päällä. Vuosikymmenten ajan kaikkea verhoaa salaperäisyyden raskas verho. Kunnes hauta lopulta löydetään. Anastasia-myytti saa tuulta alleen, kun muutama vainaja jää kateisiin – kunnes sittemmin nekin paikallistetaan lähistöltä. Viimeisestä tsaariperheestä on tullut ortodoksisen kirkon marttyyreja. Maalliset jäännökset kuljetetaan tuhansien kilometrien päähän, jälleenhaudataan kristillisin menoin.
Monttu jää rauenneena ammottamaan metsään Uralin tienoilla. Niin kauan se oli pitänyt salaisuutensa.
Vuosituhannen vaihteessa muuan ala-asteikäinen suomalaistyttö pitää viimeisen tsaariperheen tarinaa kiehtovana. Lainaa Jyväskylän kaupunginkirjastosta kaiken mitä käsiinsä voi aiheesta saada, käy läpi pinon lehtikirjoituksia, pänttää tavattoman raskaita – ja raskaita – opuksia. Tutkii kuvia perheestä purjehtimassa Suomenlahdella, karttoja hautakaivauksista ja lukee pohdintoja kateissa olleiden ruumiiden kohtalosta, Anastasian jäljityksestä. Vartuttuaan tuumaa olleensa lapsena ilmeisesti vähän mielenvikainen. Kuitenkin, viitisentoista vuotta myöhemmin tulee ajautuneeksi valkorunkoisten koivujen keskellä mutkittelevan metsäautotien päässä sijaitsevaan luostariin. Ikäänkuin puolivahingossa.
Poluilla kulki mustapukuisia munkkeja, naisvierailla oli purppuranväriset pitkät essut. Kirkkoja oli yhtä monta kuin sadanvuodentakaisena heinäkuisena päivänä menehtyneitä perheenjäseniä. Suurin osa niistä oli rakennettu puusta, kunkin katto oli vihreä kultaisine kupoleineen. Niissä tuoksui saunalta, siltä kuin rakennushirret olisi höylätty eilen. Ja niin, paikasta oli tullut varmaankin juuri sitä, mitä bolševikit halusivat välttää viimeiseen saakka. Pyhiinvaelluksen kohde.
Metsässä montun edessä oli suuri tummunut risti, sen sammaltuneilla rinteillä lunta. Vaikka tunnelma oli toki harras, tilanne ei ollut minulle mitenkään uskonnollinen. Maallisia ihmisiähän viimeisen tsaariperheen jäsenet olivat – kieltämättä ankaran kohtalon kärsineitä. Silti ihmisiä, aikuisia ja lapsia, joita ei kenenkään pitäisi ryhtyä palvomaan. Rauha, jonka otin kuopan äärellä kantaakseni sisälsi kuitenkin oivalluksen. Minun oli aina ollut tarkoitus käydä tuossa paikassa, vaikka en ollut koskaan osannut kaavailla sellaista. Kas, siinä minä olin, sattumalta, mutta lujasti. Ilma oli raikasta ja sitä oli kevyt hengittää. Tunne kuulumisesta laskee irti, vapaaksi.
Saattahan olla, että tien pitää poiketa uralilaisessa metsässä olevan entisen kaivoksen kautta, poiketa menneeseen, kirjojen äärellä vietettyihin tuntikausiin, johonkin vuosisadantakaiseen ja ponnistaa sitten kohti sitä, että olisi kokonainen ihminen. Sillä, vaikka ei olisi erityisemmin ollut rikkikään, aina voi olla ehjempi. Itsen kätkettyjä, unohdettuja palasia löytyy eriskummallisista paikoista, poluilta, kujilta, jostain matkan varrelta. Harha-askelten päästä, synkistä tarinoista. Niille pitää antaa mahdollisuus tulla luo. Ja itselleen pitää antaa lupa palata.
//www.youtube.com/embed/1-HRa06KVA4