9. aamu, утро

 

Havahdun herätyskelloon. Asuntolassa kolisevat astiat, kopisevat korot. Ystäväni tulee juttelemaan kanssani, tajuamme höpöttäneemme liian kovaa, kun viereisen huoneen tytöt ilmestyvät oviaukkoon. Ei se haittaa, pitikin jo herätä. Seuraa uninen italialainen halaus.

 

Kylpyhuoneessa on ruuhkaa. Ikkunalauta lainehtii pyyhkeitä, ripsivärejä, hammastahnoja. Hampaita harjatessa voi tarkkailla viereisen pihan tupakkapaikkaa. Jaahas, otsatukkanainen on vaihtanut talvitakkiin. Toiset ryhmät seisovat puun alla, toiset lähempänä portaikkoa. Eräs mies katselee asuntolan kylpyhuoneen tyttöjä. Meitä. Olemme arvuutelleet, mihin tarkoitukseen kyseistä naapuritaloa käytetään. Kenties siellä on jonkinlaisia toimistotiloja. Ovesta kylläkin kulkee päivittäin huomattava määrä kissoja.

 

 

 

 

Haen vettä teetä varten. Vaihdan muutaman sanan keittiössä parveilevien tyttöjen kanssa. Yksi aikoo kirjoittaa tänään esseetä, toinen lähteä käymään marketissa. Jonkun sokeri on kadonnut. Kodinhoitohuoneessa pesukone piippaa. Menen huoneeseeni ja valmistaudun. Käytävältä kuuluvien äänien kiihtymisestä voi päätellä, koska on syytä lähteä. Kohta on jo liian kiire, puhelimeen on ladattu artikkeliannos luettavaksi.

 

Aamu purkaantuu jalkakäytävällä. Heilahtelevat laukut, kaulahuivit, jalat, tuonne, sivu, metron rullaportaita alas. Istumapaikkoja ei ole, en jaksakaan vaivautua kaivamaan puhelinta artikkeleineen esille. Pystyssä pysymisessä on tarpeeksi tekemistä. Tyydyn lukemaan vaunun seinässä olevia mainoksia. Haetaan tomeria mieshenkilöitä metron kuljettaksi. Hyvät työsuhde-edut. Erityisen ironisina pidän vaunujen seinillä olevia automainoksia, tai niitä, jotka mainostavat autokorjaamoa. Yhdessä tarrassa on mainoslauseelle pontta antamassa ukrainalaisen poptähden, Vera Brezhnevan kasvot. Niitä on sohaistu muutaman kerran, ehkä avaimella. Pankkien mainokset kielivät karusta korkotasosta. Myös metropoliiseja haetaan. Lähtötason kuukausipalkka 50 000 ruplaa. Eli noin tuhat euroa. Yliopiston asemaa edeltävällä asemalla alan väyläytyä kohti lähintä ovea.

 

 

 

 

Olen melkein oppinut nousemaan tunneleista maan päälle oikealla kohdalla. Melkein. Uloskäynnillä joku myy hedelmiä, toinen ojentaa ilmaisjakelulehteä. Katson kelloa, kiiruhdan askeleitani. Moskovan kauppakorkeakoululla ei ole yhtenäistä kampusta. Tällä kertaa tunnit ovat päärakennuksessa lähellä keskustaa. Keskusta, kylläkin, on suhteellinen käsite.

 

Noteeraan ovella vartijoiden luotiliivit. Sisäänpääsyyn vaaditaan kulkukortti. Kortin unohtanut saa selvittää, miksi se ei ole mukana ja vähintäänkin esittää opiskelijakorttinsa. Myös passia saatetaan tivata. Jokaisen portista kulkevan kuva vilahtaa vartijoiden näyttöpäätteellä suurikokoisena – joskaan ilmeisesti ei kansainvälisten opiskelijoiden. Kuva tätä varten on täytynyt käydä otattamassa erikseen, eikä sitä syystä tai toisesta meiltä vaadittu. Ja ainakin vartijat erottavat helposti, ketkä ovat ulkomaalaisia.

 

Kapuan kierreportaita pitkin toiseen kerrokseen. Luokkaan kerääntyy kokoelma take away -kahveja lähimpien ketjujen valikoimista ja aulan kahviautomaatista sekä joukko uupuneen oloisia opiskelijoita. Ja niin, hyvällä tuurilla myös opettaja saapuu paikalle, enemmän tai vähemmän myöhässä. 

 

 

//www.youtube.com/embed/n–TEFlviTU