8. versoja, побеги
Kun on mennyt kauas, on elämä haurasta. Minä olen auki, otan vastaan kaiken. Hyvässä, pahassa ja siinä, mitä on niiden välillä. Ajattelen luontodokumenttien nopeutettuja videoita kasveista, jotka nyökkivät auringon noustessa ja laskiessa. Värisen tapahtumien vietävänä, on vaikeaa pitää kiinni, minulta puuttuu juuret. Miksi täytyy valahtaa pimeän tullen, miksi tuuli hieroo poskia iltaisin yhä kovemmin. Yritän tarttua tiukemmin kiinni, kaiteisiin, katuun, kaupunkiin. Jalkojen alla on noste, mutta minä haluaisin pysyä tässä. Jäädä siihen, mitä on nyt.
Menneenä iltana tuijottelin hämärtyvää taivasta kolmannen kerroksen keittiön ikkunasta päivällisen jälkeen. Sanoin tyypeille, että hei, mennäänkö huomenna taas siihen georgialaiseen ravintolaan. Siihen, joka on kuin keidas sykkivien katujen lomassa.
Mennään, vastasivat.
Löydämme toisemme, kuka luentojensa, kuka auttamattoman pommiinnukkumisensa tai tilasto-ohjelmaharjoitustensa jälkeen. Syömme pääruuan yliopiston kansanravintolassa, stolovajassa ja menemme ravintolaan jälkiruualle. Otan kuvan meitä ympäröivistä puista. Toteamme yksissä tuumin, että oikeastaan kaikki näyttää linssin läpi hieman totuutta paremmalta. Vitsailemme, että ehkä meidän pitäisi katsoa toisiammekin sen läpi, huidomme kameraa ympäriinsä tätä seikkaa havainnollistaaksemme. Minun kohdallani vierustoverini napauttaa laukaisijaa, kuva jää kameran muistiin.
Ensiksi tilataan, sitten katsotaan, onko kyseistä listan tuotetta itseasiassa vielä jäljellä. Täältä saa erinomaisia medovikejä, hunajakakkuja. Valkeassa kannussa tarjoiltava tee jaetaan, samoin kuin keksilajitelma. Tarjoilijoilla on päällään punavalkoiset raitapaidat. Ne muistuttavat erehdyttävästi telnjashkoja, Venäjän armeijan raitapaitoja, jotka muistuttavat myös erään suomalaisen vaatehtimon huikean omaperäistä hittikuosia. Ravintolan saniteettitilojen seinälle on ripustettu vieno pyyntö: ethän varasta lamppujamme.
Laskun maksettuamme kuljeksimme, venäläisittäin kuljailemme. Ravintolan vieressä on pieni leikkipuisto. Joukko paidattomia herrasmiehiä on kokoontunut puolapuiden äärelle. Vedetäänpä tässä vähän leukoja aurinkoisen perjantai-iltapäivän kunniaksi. Hieman edempänä seisoo laudoista nikkaroitu kirjojenkierrätyspiste. Tarjolla on muun muassa kirja nimeltä Арбуз, vesimeloni (pikainen vilkaisu wikipedian puolelle osoittaa, että kyseinen Marian Keyesin esikoisteos on itse asiassa suomennettu nimellä Naura, Claire, naura).
Hymyt pukevat kadulla kukkasylillisiä kantavia ihmisiä, miehiä, naisia, pieniä perheitä. Hunajankeltainen auringonlasku kannattelee koteihinsa taivaltavia kaupunkilaisia. Me soluttaudumme, jatkamme matkaa. Koti saa kylläkin odottaa.
Muutamia päiviä myöhemmin, ollessani jo toista kertaa sairaana kuukauden sisään istun huoneessani, yrittäen tylsyyksissäni keksiä piirtelyinspiraatiota. Selaan kuvia taaksepäin, aina puolivahingossa otettuun, hieman heilahtaneeseen demostraatiokuvaan itsestäni. Näytän siinä aika onnelliselta. Eikä se sittenkään taida johtua kameran ohjelmistosta.
Toisena päivänä kysyin: mennäänkö huomenna siihen mielenkiintoisen näköiseen paikkaan sen kivan georgialaisen ravintolan vieressä?
Lupasivat lähteä.
Jos ei ole juuria, pitää itse palmikoitua asemakaavaan kiinni.
//www.youtube.com/embed/ryDVJHXk6es