2. pelko, страх

 

Pakotteet. Ajattelin päästä rajalla Oltermannia pidemmälle.

Vaikuttaisi erehdyttävästi siltä, että olen lähdössä naapurimaamme pääkaupunkiin jokseenkin mielenkiintoiseen aikaan. Olin hakenut vaihto-ohjelman apurahaa jo vuoden 2013 loppupuolella. Tuolloin ruksin hakemukseeni kohdetoiveiksi Pietari, Arkangeli, Pietari. Ei ainakaan Moskova, se on liian suuri ja liian vaikea. Kuinkas sitten kävikään. Vappuna (juu-u, tulosta sai odotella melkoisen tovin) seisoin Turun taidemuseon edessä tuhansien käsissään valkolakkia pitelevien kansalaisten kanssa ja luin tärisevin käsin puhelimen näytöltä apurahapäätöksestä. Listauksessa nimeni oli heti ensimmäisenä. Allekirjoittanut, Higher school of economics. Tietoa pienoisesta yksityiskohdasta, kaupungista, sain odotella vielä parisen päivää. Selvisi että olin kyllä päässyt ykkösvaihtoehtooni, mutta Pietarin vastaavaan kouluun ei otettu hakijoita, vain Moskovan. 

Niissä kuvitelmissa, joissa uskalsin ajatella päässeeni vaihtoon, näin itseni tuossa turvallisen kivenheiton päässä Pietarissa tai Arkangelissa Jäämeren huomassa, kaukana kaikenmoisesta kuohunnasta. Sopeuduin kuitenkin ajatukseen ja innostuin Moskovasta nopeasti.

Entäs muut sitten. Moskovaan?! Niin, kai sinä voit sinne lähteä turvallisin mielin, nimittäin jos tulet hakatuksi, poliisia saattaa kiinnostaakin. (Tämä kommentti oli ilmeisesti viittaus suotuisaan ihonväriini ja seksuaaliseen suuntautumiseeni). Yleisesti ottaen ihmisten reaktio Venäjälle lähtöön noudattaa tietynlaista kaavaa. Ensiksi tietynlainen hymy, jota seuraa lähes poikkeuksetta jokin kommentti Putinista. Olen oppinut vastaamaan jonkinlaisella yhteensopivalla sekoituksella pahoittelua ja tiedostavuutta. Niin, onhan se kyllä juuri sellaista. Olenpas minä hassu.

Lähisukulaiset tietenkin huolehtivat. Äiti on enemmän kauhuissaan kuin kehtaa myöntääkään. Siskoni mies on kieltänyt tätä vierailemasta luonani syksyllä. Et sinä voi sinne yksin lähteä. Onhan siellä Laura. Niin, sitten olisitte yhdessä yksin. Mutta Laura asuu siellä. Lauraan minulla ei olekaan sanavaltaa. Olen saanut huolenosoituksia yllättäviltäkin tahoilta. Karskimmankin puoleiset kaverit ovat kysyneet, että kannattaakohan sitä nyt sitten ja kuinkakohan siinä nyt sitten käy.

Itänaapuria koskevia näkemyksiä on kyllä tarjolla. Ero on helppo käsittää vaikkapa tällaisen hieman karrikoidun esimerkin avulla. Kun kerrotaan matkoista New Yorkiin, Pariisiin, Tokioon, huokaillaan ihastuneesti ja nyökytellään, riemukaaret, museot, pittoreskit kahvilat. Matkasuunnitelmia kuunneltaessa väliin ei ujuteta mielipiteitä François Hollanden ulkopolitiikasta, Obaman julkisuustempauksista tai huolta kemikaalien maailmanmarkkinahinnoista.

Lisäksi minulta odotetaan valmista ja hyvin argumentoitua näkemystä vallitsevasta maailmanpoliittisesta tilanteesta. Mutta minähän olen menossa vasta katsomaan.

En itse pidä Moskovaa erityisen eksoottisena matkakohteena, tai sinne lähtemistä jotenkin uhkarohkeana. Minulle tämä toki on suuri asia. Mutta ei kuitenkaan mitään erikoisuudentavoittelua. 

Venäjä on lähellä, mutta ilmeisesti henkisesti melko kaukana. Itseäni ei juuri huoleta. Onhan siellä ne muutkin. Pelkästään Moskovan metropolissa 11 miljoonaa ihmistä.

 

Postikortteja Moskovasta. Näin kiiltokuvamaisia odotukseni eivät suinkaan ole.