Euroopan ja Aasian raja -monumentti sijaitsi moottoritien varrella, Jekaterinburgin ulkopuolella. Sinne päästäkseen oli kuljettava takaisin kohti länttä. Noin kaksikymmentä kilometriä vastakkaiseen suuntaan sitä samaa tietä, jota vuosisatojen ajan olivat joutuneet taivaltamaan tsaarien valtakunnastaan Siperiaan karkoittamat vangit.

Rajalla odotti kirjava kissa, sellainen ruosteenvärinen. Mistä se oli sinne tullut, sitä tiedä en. Enkä sitä kenen se oli, vai oliko vain oman itsensä kissa. Rajan se oli päättänyt ottaa omakseen, naamioitunut karvahatunoloiseksi mytyksi kivilaattojen väliin. Nyt-liitteessä oli vastikään juttu siitä, kuinka kissoilla on vietti asettua lattialle rajattuun ympyrään, niitä taidettiin tituleerata suorastaan taianomaisiksi kissaympyröiksi (voisiko joku kissanomistaja testata tätä?). No, tämä oli rajakissa. En kysynyt, kummallako puolella rajaa mokoma tapaa hipsiä. Luulen, että ei se olisi kuitenkaan kertonut. Kissojen juttuja. Esittelimme sille viisumimme, sillä kyllähän meiltä vaadittavat dokumentit löytyi. Ei virkkanut kissa mitään, viiksikarvansa värähtelivät tuulenvireessä, teeskenteli enimmäkseen välinpitämätöntä. Nenänseutuvilla sillä oli vaaleanpunertava juova, saaden sen näyttämään hieman, sanotaanko, nenäkkäältä.

Joku sanoi, että kyseenomainen maantieteellinen piste monumentteineen, se on kuvitteellinen – ja siksi turha. Mutta kuvitteellisia taitavat olla monet muutkin ihmisten keksimät rajat, luulisin. Henkiset, valtioiden väliset. Miksei sellainenkin raja voisi olla merkittävä, missä kulkemisista kirjaa pitää vain laiha kissa. Monille niistä keksityistä rajoista on pystytetty aita, suorastaan vyöhyke, kahta asiaa erkaalla pitelemään. Raja on sitä, että myöntää: tässä päättyy ja kas tuosta alkaa. Sellainen helpottava käsite, välillä kylläkin häilyvä ja vaikea asetella. Siksi varmaan siihen, että voisi olla raja, kaivataan usein ylitsepääsemättömiä esteitä, ennenkuin sen olemassaolo voidaan myöntää. Sellaisia, mitä ei voi kiertää, alittaa tai ylittää. Loppu – ja uusi alku – kaipaavat jotakin. Meren, vuoren, kuoleman, välimatkan voittamattoman. Niiden välittömään läheisyyteen on hyvä asetella taitekohta. Aasian ja Euroopan rajankin on siten saattanut turvallisesti lykätä, hmm, melkoisen valtavan vuorijonon paikkeille. Voidaan nyökytellä, tästä se ei kyllä ainakaan enää jatku. Ja Venäjän suurimmat kaupungit jäävät turvallisesti Euroopan puolelle. 

Venäläisissä nähtävyyksissä tuntuu toisinaan olevan sellainen hienoinen yleisen hämmennyksen tuntu. Ihmisille ei ole aivan selvää, mitä on missäkin, mitä kohde edustaa ja miksi lopulta oikeastaan olemme katsomassa sitä. Mutta mitä se haittaa. Ehkä veistokset, rakennukset ja museot voi joskus kokea vähän omalaatuisemmin, kun niitä ei tarvitse suodattaa turistioppaan lävitse. Voi vain katsella, tuumailla, kalistella historiantuntemuksellaan. Eurooppa-Aasia -monumentilla saimme ihmetellä ihan rauhassa, vain moottoritien pauhun pitäessä meille seuraa. Niin, ja tietenkin tomeran tuimakatseisen vartijan. Monumentin välittömään läheisyyteen oli, hajamielisenoloisesti, isketty seiväs, siihen painettu jostakin julistuksesta lainattu lause: kyllä koittaa rauha koko ihmiskunnalle maan päällä. 

Pienen esiintymislavan viereen oli lastattu venäläisiä samppanjapulloja suureksi aidaksi. Lasiaidaksi, niin. Ehkä jotta muistettaisiin paikassa vietetyt juhlat, hauskat hetket, yhteentulemiset. Etenkin hääseurueilla on tapana kierrellä paikallisia nähtävyyksiä, ottaa valokuvia, ripustaa rakkauden lukkoja kaiteisiin. Pienen parkkipaikan kulmalla oli puihin sidottu silkkinauhoja, kankaanriekaleita ja jopa Venäjän lippu. Kuljettajamme mukaan ne olivat: ei rukouksia, vaan toiveita. Tekisi mieli sanoa, että paikassa oli sellainen hellyyttävä tahattoman kotikutoisuuden tuntu. Moinen toteamus voisi helposti edustaa ylimielistä, maakuntamatkailua riivaavaa koloniaalista asennetta. Että onpa kiva että nämä paikalliset täällä ovat saaneet aikaan tällaista herttaista. Mutta en minä sitä tarkoita. Vaan että tämä nyt vain on sellainen paikka. Joka ei erityisemmin yritä mitään. Jossa voi käydä. Seisahtua. Jossa voi ripustaa käsittämättömänvärisen silkkinauhan koivuun, tyhjentää pullon kuohuvaa suuren tien kupeessa. Katseilla ruskeita runkoja metsänlaidassa. Heittää hyvästit. Ja jatkaa sitten matkaa. 

Ehkä raja on kaiken historiallisen vastaanpanemisen lisäksi myös sitä, että antaa periksi. Haavan saa operaatiossa veitsellä leikkaamalla. Tai vahingossa. Silloin kun raja ei ole sovinto, on se ammottava haava, myöhemmin ehkä arpikin, sitten toisaalta myös paikka, jossa jälleen kohdataan. Mielessä, ruumiissa, kulttuurissa ja maassa.

//www.youtube.com/embed/Dqp3O8pQQgE

Matkalla Kazanista Jekaterinburgiin olemme sijoittuneet vaunuun hieman ensimmäistä välimatkaa käytännöllisemmin ja voimme viettää iltaa häiritsemättä muita matkustajia. Istumme pimeässä, hyvin pimeässä, juttelemme kuiskaillen, ihmettelemme ohittamiamme pikkukaupunkeja, lämpötilan liukuessa miinuksen puolelle. Haikeat saksankieliset laulut pehmenevät raiteiden kirskuntaan. Lopulta nukkumaan asettuessamme käärin toppatakin eristykseksi itseni ja vetoisan ikkunan väliin.

Aamulla vaunu tulvii valkeaa valoa. Kuuluu hämmentävää ääntä. Raks, naps, räks, naps. Unta silmissäni katselen ympärilleni, paikallistan äänen lähteen. Kaksi miestä on asettautunut käytävän toiselle puolen syömään auringonkukan siemeniä, semetskejä. Siinäpä muuten tapa, jota en ole vielä ihan täysin ymmärtänyt. Siemeniä myydään muun muassa paahdettuna ja suolattuna, mutta kuorimattomina. Eli suola on kuoren päällä, mutta siinä vaiheessa, kun kuoresta on pääsyt eroon, on syötävä osa musertunut tuusannuuskaksi ja suu täynnä tikkuja ja haavoja. Niiden napostelu kuitenkin tarjoaa viihdykettä miljoonille venäläismiehille ja tapa vaikuttaisi olevan erityisesti ohranaan kuuluvien – siis vartijoiden – keskuudessa kovinkin suosittu. Ja turvallisuusalan miehiä, niitähän täällä riittää. Sanoisinkin sen olevan jonkinlainen joutilaisuuden toteutuma tai metafora, tuon siementen pureskelun ja kuorien syljeskelyn. Miehet vaunussa ovat kääräisseet paperiarkit kartioiksi, pudottelevat kuoriroskansa niihin.

Pakkanen on saanut maan pitämään lumesta kiinni, juna sukeltaa metsien halki. Varsinainen talven taikamaailma. Ajattelen, että on tämä kyllä laaja maa ja on tässä laajassa maassa puita. Kun ei ole muutakaan tekemistä, pötköttelen punkassani pari tuntia, häilähdellen unen ja valveen rajamailla. Aamupäivä on raukea sekoitus miesten keskustelua, unia, valkoista valoa ja junan keinahtelua mennessään. Kerran jälleen havahduttuani toverukset ovat siirtyneet siemenineen päivineen yhden pöydän vasemmalle ja heidän paikkansa on ottanut väsynyt, nukkumaan käynyt matkalainen. Puolenpäivän jälkeen kaverinikin alkavat havahtua päivän kirkkauteen, katselevat ihmeissään lumisia seutuja. Vaunu, odottavat kasvot ja vaunun valkeat lakanat, kaikki tuntuvat kannattelevan kuulautta ja kuljettavan sitä aina lähemmäs kohti Uralia.

Juomme aamuteet ennenkuin juna alkaa lähestyä määränpäätämme 14-tuntisen taivalluksensa jälkeen. Asemalta kuoriutuessamme voimme todeta Jekaterinburgin olevan, hmm, kurainen. 

Matkoille on varattu omat, erityiset laulunsa, eikö vain. 

//www.youtube.com/embed/aKQU79YJ3dQ

Niin ja tämän kirjoituksen otsikko, se ei suinkaan ole mikään poliittinen kannanotto, tai muutoinkaan viittaus rasistiseen valkoinen vaunu -ilmiöön.