Kuljemme vaunussa edestakaisin etsien paikkojamme. Kolmannessa luokassa punkat on järjestetty lokeroihin niin, että yhdellä puolella on neljä paikkaa kahdessa kerroksessa ja toisella käytävän myötäisesti ala- ja yläpeti. Numeroita on vaikea lukea vähässä valossa ja tielle on ripustettu takkeja. Ilmenee, että pojjaat olivat tulleet varanneeksi meille harhapaikat näistä käytävän puoleisista sängyistä, yläkerroksesta. Olemme siis kukin eri osastossa ja pari eri vaunussa. Kurkottelen oman matkalaukkuni (pinkki) yläilmoihin ja käännyn sitten katsomaan seuralaisiani. Puheensorina vaimenee. Pöydän ääreen kumartuneet kuusi miestä tuijottavat takaisin, asemalaiturin valo osuu hymyttömiin kasvoihin. Kahdella miehistä on rastat, joita on pituudesta päätellen alettu kasvattaa joskus kahdeksankymmentäluvun puolella. Epäilemättä.

Kokoonnumme viereiseen osastoon, jossa istuu ainoastaan yksi vanhempi mies. Pian väljyyden syy selviää – osalla osastossani istuneista miehistä on sängyt tässä välikössä. Miehet petaavat punkkansa, kiskovat verhot alas ja laittautuvat nukkumaan. Ei hätää, istukaa vain silti siinä jalkopäässä. Yksi heistä kertoo uudesta säännöstä, jonka mukaan junassa ei virallisesti saisi nauttia alkoholijuomia, viitaten kavereideni oluttölkkeihin. Toinen nyökyttelee vieressä. Poliisin kulkiessa käytävällä kannattaa juomat piilottaa. Kuuliaisiksi osoittautuneet miehet alkavat vaikuttaa hieman vähemmän pelottavilta.

Koen ventovieraiden sängyltä käsin rupattelun hieman oudohkoksi ja päätän alkaa nukkumaan. Onnistunkin hetken ähellyksen jälkeen kapuamaan yläpetiini. Osastoissa nukutaan jalat käytävälle päin, joten käytävänmyötäisellä paikalla olija on väistämättä muiden osastossa matkustavien katseiden alla. Nukahdan jännittävistä olosuhteista huolimatta ja herään vain muutamia kertoja vaunun keinahteluun tai pysähdyksiin.

Aamulla havahdun liikehdintään käytävällä. Rymyän alas. Alapuolellani nukkunut pienikokoinen mummo on tiessään, jäänyt yöllä jollekin asemalle. Kaverini on saanut puhelinoperaattoriltaan hilpeän roaminghinnat ilmoittavan viestin: Tervetuloa Ruotsiin. Ryhdymme aamupalalle maisemien vaihtuessa: haemme kuumaa vettä teetä varten ja muussaamme laukussa lämmennyttä Violaa leivillemme.

Lopulta miesväki ympärillämme alkaa heräillä. He ovat vedelleet peitot korvilla sikeitä pitkälle päivään, suorastaan kummastuttavan myöhään, olivathan he olleet illalla ensimmäisiä levolle asettautujia. Laajahkon vesialueen ylitettäessämme uskaltaudun kysymään vieressäni istuvalta, josko hän tietäisi mikä joki on kyseessä. Luulen, että se on Volga. Alamme rupatella. Yksi esittelee iPadistaan vaimonsa ultraäänikuvaa, muut tarjoavat näkemyksiä siitä, mikä osa kuvasta edustaa mitäkin ruumiinjäsentä.

Keskustelun soljuessa selviää, että matkaseuramme on itseasiassa moskovalainen ska punk -orkesteri, joka on matkalla Kazaniin esiintymään. Tulkaa tekin. Nappaamme puhelimella kuvan keikan mainoksesta. Junan liu’uttua asemalle toteamme laiturilla, että hellurei ja illalla nähdään.

Kaupunkia kierreltyämme ja hyvin syötyämme etsiinnymme saamaamme osoitteseen – talo on helppo tunnistaa melutason perusteella. Keskipienen klubin yläkerta on täynnä katsojia. Huolimatta siitä, että fanit tuntuvat olevan hämmentävän järjestäytyneitä – hetkittäin vaikuttavat omaavan jonkinasteisen kollektiivisen tajunnan –  meno on reipas. Crowdsurffareiden jalkoja väistellessäni ajattelen hymyillen moskovalaisten klubien turvamiehiä, jotka seisovat tanssilattian reunoilla alttiina puuttumaan aavistuksenkaan verran poikkeavaan toimintaan (esimerkiksi rinkejä ei tule muodostaa, saatika kenenkään mennä tanssimaan siihen keskelle). Välispiikissään laulaja kertoo, kuinka he tutustuivat junassa tyyppeihin Suomesta, Hollannista ja Saksasta. Olemme erikoisen iloisia, että oikeasti tulitte paikalle. Ja ensi kerralla kun tapaamme, olemme jo vanhoja ystäviä. Keikka on yksi pisimmistä, joilla olen koskaan ollut. Kahdessakymmenessäviidessä vuodessa ehtii rastojen kasvatuksen lisäksi ilmeisesti myös tehdä muutaman kappaleen. 

Majakovskin mukaan nimetyllä kadulla sijaitsevan Majakovskin mukaan nimetyn klubin kattoon on maalattu lainauksia runoistaan. Keikan jälkeen lähdemme tutkimaan kaupungin kuppiloita parin paikallisen kanssa. Hekin soittavat omissa bändeissään, ovat töissä IT-alalla. Halloween on täälläkin saanut liikkeelle joukon vamppyyreitä, zombeja ja noita-akkoja. Käveleskelemme, katselemme, juttelemme. Lopulta kun hyvästelemme uudet tuttavamme, ojentavat he lahjaksi illalla esiintyneen yhtyeen levyn. 

Kaupungissa, ihmisessä, vieraassa, pelottavassakin, asuu lämmin sydän, joskus suurikin, tai useampikin. Saattavat soittaa tai kuunnella rouheaa musiikkia – ja näyttää siltä – mutta olla silti kovin lauhkeita ja lempeitä mieliltään. Kotoisasti mieleeni muistuu kotikaupunkini Oulun metallimusiikin ystävät.

//www.youtube.com/embed/MYJ0n7LwH8k