Pääsin yli autoilupelostani
Vaikka sain ajokortin jo vuosia sitten 18 vuotta täyttäessäni, minua on aina pelottanut autoilu. En oikein ole ikinä saanut siihen kunnollista rutiinia, ja kirjoitin pelosta vajaat pari vuotta sitten postauksenkin. Nyt voin kuitenkin ilokseni kertoa, että pelkoni on tätä nykyä varsin hyvin hallinnassa! Minusta on vihdoin tullut ihminen, joka voi hypätä asiaa sen enempää pohtimatta ratin taakse ja hurauttaa mummilaan tai ystävän luokse kylään.
Tärkein tekijä pelon voittamisessa on ollut mikäpä muukaan kuin harjoitus. Mitä enemmän olen ajanut, sitä turvallisemmaksi oloni on muuttunut. Heinäkuussa pidimme miehen kanssa kuukausihaasteen, jossa minun tehtävänäni oli ajaa kaikki perheemme yhteiset automatkat. Tyypillisesti mies on ollut vakiokuskina, ja vielä keväällä en ajanut yksin oikein minnekään. Kävelin tai käytin julkisia, vaikka se olisi vienyt paljon enemmän aikaa. Jos olin menossa vaikka kaksin vauvan kanssa isovanhemmille, tuli siskomme lähes aina nappaamaan meidät oman autonsa kyytiin.
Nyt, rutiinin myötä, autoilu on kuitenkin alkanut sujua. Pystyn ajamaan huoletta yksin tuttuihin paikkoihin, ja mikä parasta, en mieti koko ajan hermostuneena itse autoilua, vaan kykenen kuuntelemaan musiikkia tai uppoutumaan ajatuksiini. Jopa vähän tuntemattomammatkin reitit sujuvat mallikkaasti, kunhan minulla vain on Google Maps auki ja näkyvillä. Minulla on surkea suuntavaisto, enkä halua stressata reitin arvailusta. Mutta vaikka ryhmittyisin väärälle kaistalle ja päätyisin sivupoluille, en mene enää paniikkiin, vaan odotan vain kännykältä uudet reittiohjeet ja seuraan niitä rauhallisin mielin.
Toistaiseksi enää ainoa stressinaiheeni autoilussa on parkkeeraaminen. Voin kyllä ajaa kaverin luokse, vaikkei reitti olisi tuttu, mutta minun täytyy tietää ennalta, mihin saan jätettyä auton. Hankaliin pieniin koloihin tai taskuparkkeihin en lähde edes yrittämään. Ajatus kortteleiden ympäri poukkoilusta ja sopivan parkkiruudun etsimisestä ei myöskään houkuta. Onneksi Street View-näkymästä pystyy usein tarkistamaan vaikka jo kotona, millaisia parkkeerausmahdollisuuksia päämäärän lähettyviltä löytyy.
Tuntuu ihanalta ja vapauttavalta, että voin nykyisin hurauttaa lapsen kanssa ruokaostoksille tai kaverille ilman stressiä tai busseilla venkslaamista. Esimerkiksi tänä maanantaina meillä ei ollut tytön kanssa mitään tekemistä, joten ajoimme hetken mielijohteesta kirpputoreille löytöjä tekemään. Ilman autoa en olisi takuulla jaksanut tai edes ehtinyt lähteä. Erityisen hyödyllinen ajotaito on varmasti keväällä, kun mies menee töihin ja lasta aletaan kuljettaa useammin hoitoon. Oma ajamiseni sujuu jo niin mukavasti, että yhteisillä reissuilla mies on palannut kuskin paikalle. Vaikka autoilun epävarma harjoitteluvaihe oli inhottava ja kuormittava, voin näin jälkikäteen sanoa, että kyllä kannatti. Viisi vuotta ajokortin saamisen jälkeen voin vihdoin sanoa, että osaan ajaa autoa.