Olen viime aikoina pohtinut paljon tulevaisuutta ja erityisesti työtäni. Huomasin jo opiskeluaikana, että ammattini tyypillisimmät työtehtävät eivät kovin hyvin vastaa omia vahvuuksiani. Koska olen ollut viime vuodet enimmäkseen kotiäitinä, työuran miettimisellä ei ole ollut kiire. Nyt viime aikoina olen huomannut kuitenkin pohtivani taas jatkuvasti sitä, millaisiin töihin voisin jatkossa suuntautua. Pitäisikö käyttää nyt äitiyslomalla aika hyödyksi ja opiskella vielä jotain? Millainen työ ylipäätään sopisi minulle?

Ajatus töihin paluusta on ahdistanut yllättävän paljon, vaikka en ole näillä näkymin palaamassa hoitovapaalta ennen kuin vuoden päästä. On tuntunut vähän järjenvastaiselta murehtia jotakin, joka on edessä vasta niin pitkän ajan päästä. Silti on tuntunut, etten pääse ajatuksia karkuunkaan. Muutama viikko sitten tajusin vihdoin, mikä töihin paluussa tarkalleen ottaen vaivaa. En ollut käsitellyt, antanut itselleni anteeksi ja päässyt oikeasti yli töissä tekemästäni virheestä.

Minulla on vastuullinen ja aika haastava työ. Vähän ennen äitiyslomalle jäämistä huomasin, että olin muutamaa kuukautta aiemmin tehnyt töissä virhearvion. Minun olisi pitänyt toimia eräässä tilanteessa aivan toisin kuin miten tein. Työssäni tehdään usein päätöksiä osittain epävarman tiedon varassa ja melko itsenäisesti. En saanut keneltäkään noottia virheestäni, eivätkä kollegat ja esimies olleet asiasta niin hyvin perillä, että he olisivat huomanneet mitään tavallisesta poikkeavaa. Koska asia ei ollut jälkikäteen muutettavissa, yritin vain porskuttaa eteenpäin.

En kehdannut paljastaa työkavereille toimineeni huonosti. Itse kuitenkin tiesin, että minun olisi pitänyt osata tehdä paremmin. En luottamuksellisuuden vuoksi puhunut asiasta läheisillenikään, vaan yritin vain haudata sen pois mielestäni. Yritin rauhoitella itseäni tavallisilla fraaseilla: En tehnyt sitä tahallani. Toimin senhetkisen parhaan tietämykseni varassa. En pysty enää vaikuttamaan asiaan, joten sen murehtiminen on turhaa. Aina olisi voinut käydä pahemminkin!

Mikään näistä ei kuitenkaan tuonut aitoa mielenrauhaa. Joo, noinhan se järjellä ajateltuna menee, mutta silti sydämessä oli levoton olo. Miten saatoin olla niin tyhmä? Miksi en tajunnut ajoissa tehdä eri tavalla? Mitä jos palaan töihin ja sama toistuu? Nyt tietäisin toki toimia juuri samanlaisessa tilanteessa paremmin, mutta aina voi tulla vastaan uusia sokeita pisteitä, jotka älyää vasta liian myöhään. En halua kantaa niin isoa vastuuta ja jatkuvaa epäonnistumisen pelkoa.

Pari viikkoa sitten olin kylässä vanhempieni luona. Töistä puhuttaessa aloin yhtäkkiä itkeä. Sopertelin, etten jaksa sitä, että vielä kahdeksan kuukautta töiden loppumisenkin jälkeen työasiat pulpahtavat mieleeni päivittäin. Vaikka kuinka yritän tunkea epäonnistumisen ja häpeän tunteet pois, ne eivät vain jätä rauhaan. Myönsin ehkä vihdoin ensimmäistä kertaa itsellenikin, kuinka paljon tuo virhe painoi mieltäni. Sen sijaan, että olisin yrittänyt selitellä syyllisyyden tunteita pois, sain viimein sanottua ne ääneen.

Ja siitä tämä mielessä vellonut vyyhti on lähtenyt pikkuhiljaa keriytymään auki. Puhuin aiheesta myös parin muun läheisen kanssa, ja ihan jos se, ettei asiaa enää kanna täysin yksinään, on auttanut tosi paljon. Ennen kaikkea olen opetellut viemään virhettäni ja siihen liittyviä tunteitani Jumalan eteen. Miten vaikeaa se onkaan!

Muille on kyllä helppo sanoa, että Jumala antaa kaiken anteeksi eikä itseään tarvitse rangaista uudelleen ja uudelleen, kun on ensin parhaansa mukaan katanut vastuunsa ja vienyt virheensä ristin juurelle. Omista epäonnistumisista on kuitenkin tosi vaikea päästää irti. On vaikea hyväksyä samaan aikaan se, että virhe tapahtui ja toimin huonosti, ja se, että minun ei tarvitse enää kantaa mukanani sitä, minkä olen tunnustanut ja tuonut Jeesuksen luo.

Jumala ei katso meitä virheiden läpi. Hän näkee epäonnistumiset, häpeän ja kaikki ne asiat, joissa olisin toivonut toimineeni toisin. Silti hän armahtaa ja rakastaa.

Olisi kiva sanoa, että asia on nyt loppuunkäsitelty. Mutta varmasti se tulee jatkossakin välillä mieleen. Luultavasti töihin paluun lähestyessä virheeseen liittyvät ajatukset nousevat uudelleen voimakkaammin pintaan. Nyt osaan kuitenkin ehkä taas vähän paremmin tukeutua Jumalaan. En myöskään enää pyörittele päivittäin pakosuunnitelmaa pois alaltani, vaan olen tyytynyt siihen, etten vielä tiedä työurani jatkosta, eikä tarvitsekaan.

Tällaiselle suunnittelijaluonteelle on tosi vaikea antautua ajatukselle, että kyllä Jumala avaa oikean polun, kun sen aika on. Haluaisin kontrolloida, ennakoida ja pitää narut tiukasti omissa käsissäni. Nyt yritän kuitenkin tämän ura-asiankin suhteen vain luottaa Jumalaan ja siihen, että kaikki ratkeaa aikanaan. Ei minun tarvitse vielä tietää, millaista työtä teen vaikka kolmen vuoden päästä! Juuri nyt saan olla kotona vauvan kanssa, ja minulla on takataskussa vakityö, johon voin tarpeen vaatiessa palata. Asiat ovat siis ihan hyvin.

”Ihminen suunnittelee tiensä, mutta Herra ohjaa hänen askelensa.” Sananlaskut 16:9

”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” 1. Joh. 1:9

Kun itse olin kouluiässä, kävin useampana päivänä viikossa erilaisissa harrastuksissa. En harrastanut mitään lajia tavoitteellisesti tai kilpailumielessä, mutta kävin joka viikko pianotunneilla, sanataidekoulussa sekä tanssi- tai ratsastustunneilla. Harrastukset olivat tärkeä ja mieluisa juttu ja kivaa tekemistä. En ikinä kokenut, että lajeja olisi ollut liikaa tai harrastaminen olisi aiheuttanut paineita.

Nyt aikuisena perheeseemme kuuluu minun ja puolisoni lisäksi neljä 0-7-vuotiasta lasta. Esikoisen aloitettua koulun olen miettinyt viime aikoina, miten haluaisimme omassa perheessämme harrastamisen suhteen toimia. Lähtökohtaisesti suhtaudun harrastamiseen positiivisesti: harrastuksissa oppii uutta, tapaa kavereita ja saa mielekästä tekemistä. Käytännössä isossa perheessä harrastuskuvio ei kuitenkaan välttämättä toimi ihan samalla tyylillä kuin silloin, kun itse olin lapsi. Vaikkapa ne kolme harrastuskertaa viikkoon per lapsi kävisi aika hankalaksi, jos kaikkiin täytyisi kuljettaa vanhempien toimesta autolla.

Meidän perheessämme yhteinen aika on aina ollut tärkeässä roolissa. Edes meillä aikuisilla ei ole ollut oikein koskaan omia, kodin ulkopuolisia harrastuksia. Vietämme vapaa-ajan mieluummin koko perhe yhdessä. Puoliso on pelannut vuosia erästä videopeliä, ja käy epäsäännöllisesti noin kerran-pari kuussa pelaamassa sitä yhdessä muiden harrastajien kanssa. Minä laulan toisinaan seurakunnan musiikkiryhmässä, mutta siihen liittyviä tapaamisiakin on maksimissaan kerran kuukaudessa. Muutoin iltapäivämme täyttyvät lasten kanssa olemisesta, puistoilusta, kirpparikierroksista ja muista yhteisistä, arkisista touhuista.

Äitiyslomalla ollessa olen kyllä harrastanut joka vauvan kanssa jotakin. Pääosin ”lajeina” ovat olleet muskari ja äiti-vauvapilates. Esikoisen kanssa kävin myös ahkerasti perhekerhoissa. Nyt kuopuksemme kanssa ilmoittauduin tulevaksi syksyksi äiti-vauvajumppaan. Liikuntaa kun ei tule arjessa yhtään liikaa! Lisäksi vedän parin muun äidin kanssa seurakunnallamme äiti-lapsipiiriä, joka kokoontuu joka toinen viikko, ja käyn lähes viikoittain ystävän kanssa vaunukävelyllä. Muskari olisi ollut kiva, mutta sille ei nyt tällä hetkellä riitä kalenterissa tila. Täytyy katsoa keväällä, jatkammeko vielä jumpassa, vai vaihdammeko mahdollisesti siinä kohtaa muskariin.

Alle kouluikäiset lapsemme eivät kuitenkaan ole ikinä harrastaneet mitään omin päin. Ajattelen, että perheen yhteiset monipuoliset touhut sekä päivähoito ovat pikkulapsille enemmän kuin tarpeeksi. Yksi viikoittainen, koko perheen yhteinen ”harrastus” meillä kyllä on: seurakunta. Kirkossa käyminen ei toki mikään varsinainen harrastus ole, mutta ajattelen, että lasten viikoittainen pyhäkoulu on tavallaan vähän samanlaista toimintaa kuin harrastaminenkin. Lapset käyvät pyhäkoulussa säännöllisesti, rakenne Raamatun opetuksineen ja askarteluineen on melko vakio ja kyseessä on toiminta, jossa me vanhemmat emme ole mukana.

Mutta entäs sitten ne ihan ”oikeat” harrastukset? Ne, missä lapsi käy itsenäisesti ilman muuta perhettä? Näiden makuun pääsemme nyt ekaa kertaa tänä syksynä, kun esikoinen aloitti partion. Olen ajatellut, että kouluun meno on hyvä kohta miettiä ensimmäistä harrastusta. Koulupäivät kun ovat melko lyhyitä ja lapsi osaa ja uskaltaa toimia hieman itsenäisemmin. Meiltä partioon on kylläkin sen verran etäisyyttä, että jompikumpi vanhempi kuljettaa lapsen joka kerta autolla.

Partio on vaikuttanut tosi kivalta. Esikoinen on viihtynyt ainakin parin ensimmäisen kerran perusteella mukavasti. En ole itse ikinä ollut partiossa, eikä meistä miehen kanssa kummallakaan ole kummoiset ”erätaidot”. Sitä suuremmalla syyllä on kuitenkin kiva, että esikoinen voi oppia harrastuksessaan jotain vähän erilaista. Partiossa on tosi monipuolista ohjelmaa ja hinta on erittäin halpa (meillä alle 100€/vuosi). Tykkään, että partio on tavallaan sellainen aika matalan kynnyksen harrastus, johon ei tarvita hulppeita varusteita. Lapsen kasvaessakaan laji ei ala vaatia valtavia taloudellisia tai ajallisia panostuksia.

Tällä hetkellä tämä yksi harrastus on koulun tuomien uusien tuulien lisäksi tuntunut vallan riittävältä määrältä. Jos lapsi olisi halunnut, hän olisi saanut alkaa käydä myös jossakin koululla pidettävässä kerhossa. Ainakin täällä meilläpäin on tosi monipuolinen tarjonta erilaisia liikunta-, käsityö- ja muita harrastekerhoja, joita pidetään kouluilla ilmaiseksi. Näihin lapsi pystyisi myös tarvittaessa kulkemaan itsenäisesti, onhan koulumatka muutenkin tuttu. Lapsi ei kuitenkaan itsekään kokenut, että haluaisi partion oheen enempää harrastetta.

Saa nähdä, millaiseksi perheemme harrastuskalenteri muotoutuu sitten, kun lapsista useampi on kouluiässä. Toivoisin, että kaikki löytäisivät ainakin yhden mieluisan harrastuksen. Samaan aikaan yhteisen, kiireettömän perheajan ylläpitäminen on meille jatkossakin tärkeää. En halua, että iltapäivät ovat pelkkää kuljetusrumbaa ja sitä, ettei sisaruksia tai vanhempia tapaa kuin vasta iltapalapöydässä. Monta kertaa viikossa toistuvia jääkiekkotreenejä tai vastaavia emme taloudellisestikaan pystyisi takaamaan joka lapselle, mutta uskon, että myös edullisemmin ja kevyemmällä intensiteetillä löytyy jokaiselle sopivaa tekemistä. Monissa ryhmissä parin vuoden ikäerolla olevat lapset pystyvät harrastamaan yhdessäkin. Se on mielestäni myös kiva vaihtoehto, jos vain sama laji innostaa.

Minkälaisia ratkaisuja muissa isommissa perheissä on harrastamisen osalta tehty? Täällä blogissa kommentointi ei valitettavasti vieläkään toimi, mutta käy laittamassa vaikka ig-viestiä @maja.auringolle! Muutenkin Instagramia kannattaa käydä seuraamassa. Julkaisen siellä selvästi blogia useammin, aiheena erityisesti kristilliset teemat.