Kävimme tänään rakenneultrassa, jossa selvisi samalla tulevan kuopuksemme sukupuoli. Raskaus on sujunut edelleen todella hyvin. Kuten blogitekstien teemoistakin on ehkä voinut päätellä, olen keskittynyt viime aikoina tosi paljon synnytyksen miettimiseen. Olen lukenut sairaalan käytänteistä, erilaisista toimenpiteistä, niiden hyödyistä ja riskeistä sekä tutustunut entistäkin tarkemmin synnytyksen fysiologiaan. Tuntuu, että myös kiintymykseni vauvaan on lisääntynyt huomattavasti viime viikkoina. Vauvan liikkeet tuntuvat jo erittäin selvästi monta kertaa päivässä ja ne näkee helposti myös mahan ulkopuolelle. Jatkuvat, pienet liikemuistutukset saavat ajattelemaan vauvaa ihan eri tavalla arkisten puuhien keskellä. Siinä missä alkuraskaudessa en vielä oikein osannut sisäistää koko raskautta ja toinen lapsi tuntui tosi kaukaiselta ajatukselta, nyt fiilistelen arjen lomassa aika useinkin sitä, kuinka minulla on koko ajan meidän pieni ihana vauvamme mukana siellä missä kuljenkin.

Vaikka raskaus on siis tavallaan ollut mielessä aiempaa enemmän, yllättävää kyllä en ollut oikeastaan tosi pitkään aikaan pohtinut tätä rakenneultraa tai esimerkiksi vauvan sukupuolta. Keskittyminen on ollut niin vahvasti synnytyksessä ja siinä, että sisälläni tosiaan kasvaa meidän ihana ja rakas vauvamme, etten ole juuri tullut pohtineeksi mitään sellaisia asioita, joiden kannalta sukupuolella olisi merkitystä. Esimerkiksi vaatehankinnoille tai nimille en ole uhrannut hetkeen ajatustakaan. Vasta ihan muutamaa päivää ennen rakenneultraa tajusin että niin, kohtahan voin sitten käydä esikoisen vaateboksit läpi, miettiä tarvittavat hankinnat ja avata kirppareilla silmät pienemmillekin kuin vain koon 86-92 vaatteille.

Olen oikein tyytyväinen, että päätimme (alunperin miehen toiveesta) valita tämän myöhäisemmän rakenneultra-ajankohdan. Valtaosa raskaana olevistahan menee rakenneultraan jo viikoilla 19-21, mutta näkyvyyden ja kaiken muun osalta on aivan yhtä hyvä vaihtoehto tehdä ultraus vasta raskausviikon 24 jälkeen. Ainoa käytännön ero on siinä, että abortti ei enää ole mahdollinen, vaikka poikkeavuuksia löytyisi. Meille se ei olisi vaihtoehto muutenkaan, joten koen, että meidän perheellemme tämä myöhäisempi ajankohta sopii paremmin. Vauva on jo vähän isompi ja kaksi ultrausta jakaantuu tasaisemmin koko raskauden ajalle. Koronarajoituksetkin sattuivat sopivasti niin, että jos olisimme menneet ultraan jo tuolloin 20. raskausviikon tietämillä, mies ei olisi päässyt mukaan. Nyt toukokuussa ultraan olivat tervetulleita molemmat vanhemmat.

Vauvan rakenteisiin ja terveyteen liittyvät asiat ovat tietysti se ultran pääasiallinen pointti ja anti, mutta itse en oikeastaan miettinyt niitä juurikaan ultraan mennessä. Minulla oli jo valmiiksi vahva luottamus siihen, että kaikki menisi hyvin – tai ehkä paremmin ilmaistuna oikein – riippumatta siitä, mitä ultrassa selviäisi tai olisi selviämättä. Minulla oli voimakas tunne, että mitään hätää ei ollut. Ja jos jotain poikkeavaa ilmenisi, etukäteen stressaaminen tai pelkääminen ei auttaisi asiaa millään tapaa. Koen ylipäätään, että mitä enemmän olen perehtynyt luonnollisiin, ei-medikaalisiin ajattelutapoihin raskautta ja synnytystä kohtaan, sitä vähemmän pelkään enää mitään raskausajan terveysongelmia, kohtukuolemia tai poikkeavuuksia. Toki niitä tapahtuu, mutta monien niiden ilmenemiseen ei voi mitenkään itse vaikuttaa. Tiedän asioiden olevan minun omieni sijasta ihan muissa käsissä, ja siksi en myöskään juuri pelkää ikäviä lopputuloksia.

Selvästi ultra kuitenkin poltteli edellisyönä mielessä, koska näin unta, jossa olimme ultrassa ja lapsen aivojen virtaukset(?) paljastuivat olemattomiksi. Ultraaja totesi, että lapsi todennäköisesti menehtyisi pian. Saman tien sisään astui hyväntuulinen pariskunta, jonka naista alettiin ultrata viereisellä sängyllä. Raivosin unessa vihaisena, että eikö täällä saa edes omaa huonetta tällaisen tiedon äärellä, mutta seuraavassa hetkessä punatukkainen tyttövauva sitten olikin jo sylissäni ja yritin imettää häntä. Hämmentävää.

Tosielämän ultrassa kaikki vaikutti onneksi oikein hyvältä ja normaalilta. Ultraaja oli aivan poikkeuksellisen mukava! Hän kävi kaikki rakenteet läpi perusteellisesti ja napsi meille useamman kuvan sikiöstä. Saimme mukaamme jopa otoksen vauvan jalkapohjista, joka oli minusta tosi söpö yksityiskohta. Vauvan pään koko vastasi paria päivää pienempää kuin muut mitat, joten lopuksi ultraaja kysyi, haluaisimmeko vielä varmuuden vuoksi kasvukontrollin muutaman viikon päähän. Emme kuitenkaan nähneet sitä tarpeelliseksi, koska heitto oli niin vähäinen. Oma ja esikoisenkin pää on käsittääkseni aika siro, joten kyseessä on mitä luultavimmin geneettinen juttu. Ja sitten syntymän jälkeenhän pään ympärysmittaa seuraillaan joka tapauksessa jatkuvasti neuvolassa.

Edellisyön unessa vähän yllätyin tyttövauvasta, koska vaikka minulla ei ole ikinä ollut mitään kovin selkeitä aavistuksia vauvojen sukupuolista, tällä kertaa olisin ehkä laittanut veikkaukseni vetämään pojan puolesta. Alkuraskaudesta kylläkin arvelin, että kuopus olisi tyttö, mutta nyt liikkeiden tuntemisen myötä olo on ollut enemmän pojan suuntainen. Esikoisen kohdalla fiilikseni meni päinvastoin: ajattelin ensin, että saisimme pojan, mutta lähempänä rakenneultraa tunteeni kallistui tyttöä kohti. Ja tyttöhän sieltä tuli. Saman kaavan perusteella nyt olisi siis ollut pojan vuoro. Mitään selvää toivetta minulla ei kylläkään ollut kumpaankaan suuntaan. Mies toivoi tällä kertaa ehkä hieman enemmän poikaa, koska tyttöhän meillä jo entuudestaan on. Itse olin tavallaan samaa mieltä, mutta toisaalta taas ajattelin varsinkin alkuraskaudesta, että ehkä toinen tyttö olisi sittenkin kivempi. Kahdella tytöllä leikit voisivat mennä paremmin yhteen ja heistä saattaisi tulla toisilleen läheisempiä kuin siskosta ja veljestä. Vaikka esikoisen raskauden alkupuolella ajattelin jotenkin sopivani ehkä paremmin pojan äidiksi, niin nyt, kun meillä on jo yksi tyttö, tuntuu myös nimenomaan tyttöjen äitinä oleminen luontevalta.

Uni osoitti ainakin hieman oikeaan (haha, fifty-fiftyhän ne mahdollisuudet joka tapauksessa ovat), sillä tyttö meille olisi nyt tulossa! Heti, kun kuulin tiedon, se tuntui tosi hyvältä ja ihanalta. Mieskään ei ollut tippaakaan pettynyt, vitsaili vain, että kyllä se kolmas, neljäs tai viides lapsi sitten varmaan on poika. Vaikka minulla ei ollut vahvaa toivetta kumpaakaan suuntaan, koen, että tieto sukupuolesta on hurjan tärkeä jo raskausaikana. Ainakin omalla kohdallani lapsen sukupuolen tietäminen vaikuttaa tosi vahvasti mielikuviin hänestä. Vaikka vastasyntyneellä sukupuoli ei ilmene juuri mitenkään ja vanhempanakaan se ei automaattisesti kerro lapsen kiinnostuksenkohteista, luonteesta tai yhtään mistään, on mielestäni kuitenkin erilaista olla vaikkapa kymmenenvuotiaan tytön kuin pojan äiti. On erilainen fiilis miettiä perhettämme, jos siihen kuuluu tyttökaksikko, kuin jos siihen kuuluu tyttö ja poika.

Vauvan odotus jatkuu siis kuten tähänkin asti, mutta nyt tiedämme, että perheeseemme kuuluu syksyllä ihana siskoteam <3