Voihan uhmaikä

Esikoinen on nyt 2v 9kk vanha ja tahtoikä on totisesti rantautunut taloomme. Se tarkoittaa paitsi tomerammin omista mielipiteistään ilmoittelevaa lasta, myös paljon itkua ja hammasten kiristystä. Toisinaan melkein huvittaa, kun lapsi tuntuu sanovan asioita ihan vain siksi, että saisi olla eri mieltä kanssani. Tähän tapaan:

Lapsi: Minä haluan banaania!

Minä: Joo kiva, laitan sitä sulle.

Lapsi: En tahdo!!!

Oman tahdon pontevien ilmausten lisäksi meidän lapsellamme uhma ilmenee oikeastaan vielä useammin yleisenä valittamisena. On välillä tosi raskasta, kun itse yrittää ehdottaa vaikka mitä kivoja yhteisiä puuhia, ja lapsi vain makaa lattialla ja mankuu, että ”en jaksa tehdä mitään, minua väsyttää, mahaan ja hampaaseen ja jalkaan sattuu, en voi kävellä”. Toki joskus kyse voi olla ihan oikeastikin väsymyksestä, onhan esikoisella päiväkodissa paljon ohjelmaa ja päiväunien lopettamisesta ei ole vielä kovin kauaa. Milloin minkäkin kivun ja säryn voivottelu on kuitenkin selvästi peruja kevään sairastelukierteestä. Jos taaperoa ei vaikkapa huvita tulla pukemaan ja lähteä ulos, hän vetoaa flunssapäivistä tuttuun fraasiin: ”olen kipeä, mun täytyy olla tänään vaan kotosalla”.

Esikoisemme on aina ollut tosi helppo ja hyväntuulinen lapsi, joten aiempaan verrattuna tämä tahtoikä on ollut iso muutos. Vauva-aikana hän nukkui hienosti ja alle kaksivuotiaana taaperonakin totteli suorastaan hämmästyttävän hyvin ohjeita. Luonteeltaan rauhallisen, järjestelmällisen ja herkän lapsen kanssa ei ole tarvinnut juuri säntäillä perässä tai tilkitä kaappien ovia. Kirjoitin esikoisen täyttäessä kaksi vuotta postauksen siitä, oliko vauva- vai taaperovuosi mielestäni raskaampi. Kuten tuolloin ounastelinkin, niin kyllä meillä ehdottomasti raskain vaihe tähän mennessä on käynnissä vasta nyt 2,5 ikävuoden jälkeen. Toki tätä uhma-aikaa helpottaa huomattavasti se, että lapsi käy jo päiväkodissa enkä ole hänen hoidostaan vastuussa aamusta iltaan joka päivä. Pakko sanoa, että olen äärettömän kiitollinen päiväkodista! Olisin varmasti aivan helisemässä, jos olisin kaikki päivät yksin kotona vauvan ja rajojaan koettelevan esikoisen kanssa.

Kaikista ikävimmältä uhmaiässä tuntuu ehkä se, että omaa lasta kohtaan herää väkisinkin myös negatiivisia tunteita. Siinä missä vauvaikäinen on pääsääntöisesti vain aivan äärimmäisen ihana (huolimatta siitä, ettei äitiys itsessään aina ole mitään herkkua), spagetiksi heittäytyvä kaksivuotias koettelee hermoja ihan eri tavalla. Valeäiti sanoitti tätä mielestäni hyvin eräässä vanhassa postauksessaan. Tahtoikäisen kanssa omat vanhemmuuden standardit jäävät myös yhä useammin saavuttamatta, kun kiukkutilanteita ei kykene läheskään aina hoitamaan niin ansiokkaasti kuin toivoisi. Silloin pitää vain yrittää ajatella, että ensi kerralla toivottavasti paremmin, tämä on harjoittelua meille kaikille.

Toki meillä on tämän kaksivuotiaan kanssa onneksi myös paljon aivan ihania hetkiä. Kun uhmakohtaus ei ole päällä, esikoisella on tosi kivoja juonellisia omia leikkejä ja hänen kanssaan voi puuhailla vaikka mitä. On ihanaa, että lapsi on monelta osin jo niin iso ja viisas, vaikka aivan pikkuinen vielä onkin. Hän hämmästyttää minua päivittäin oivalluksillaan ja ymmärtää hurjasti. Vaikka tykkään vauvoista ja on ihanaa, että perheeseemme kuuluu myös tuo haliteltavan hyväntuulinen vauvanpötkylä, on upeaa, kun lapseen pystyy kasvun myötä tutustumaan koko ajan aiempaa syvemmin. Tiedän, että tämä on tärkeä kehitysvaihe. Se opettaa esikoiselle omien mielipiteiden ilmaisua, rajoja ja meistä vanhemmista erillisen minuuden hahmottamista. Ja kuinka paljon se opettaakaan meille vanhemmille! Kärsivällisyyttä, jämäkkyyttä ja omien tunteiden hallintaa noin alkajaisiksi. Ei siis ollenkaan turha juttu, vaikka välillä tuntuukin, että voisipa painaa nopeutusnappulaa ja skipata muutamien hermoromahdusten ylitse.

perhe vanhemmuus lapset
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *