Olen nyt suunnilleen yhdennellätoista raskausviikolla. Kuten hiljaisesta blogistakin ehkä on voinut päätellä, alkuraskaus ei ole ollut mikään kaikista ruusuisin elämänvaihe. Olen ollut todella väsynyt, ja vaikka oksennellut en olekaan kuin ihan satunnaisesti, jatkuva etova olo ja heikotus vaivaavat yhtenään. Näin neljännellä kerralla tiedän konstit, miten välttää itse oksentaminen, mutta mikään niksi ei tunnu tuovan lisää energiaa tai vievän ällötystä mennessään.

Kaikissa paitsi ensimmäisessä raskaudessani minua on kiusannut aurallinen migreeni, joka aktivoituu alkuraskauden hormonaalisista muutoksista. Tähän mennessä olen selvinnyt yhdellä migreenikohtauksella, joka iski tällä viikolla. Näkökenttä kapeni, käsi puutui, sanat katosivat ja tunnin viiveellä tulivat myös päänsärky ja oksentelu. Vielä seuraavan päivänkin makasin aamusta iltaan sängyssä. Vaikka migreenit onneksi menevät melko nopeasti ohitse, ovat ne aina sen verran rajuja koettelemuksia, että toivoisin kovasti niiden pysyvän nyt poissa. Ihan tässä ”tavallisessa” pahoinvoinnissa ja väsymyksessäkin on riittävästi!

Töissä olen selvinnyt kohtalaisesti. Napostelen jatkuvasti jotakin ja työhuoneen suojassa voi välillä rauhassa huokailla kenenkään huomaamatta. Minulla on onneksi nyt kesälle tosi rennot aikataulut töissä, joten ei tarvitse stressata, vaikkei tahti olisi normaalin veroinen. Lisäksi olen ylipäätään energisimmilläni aamupäivisin, mikä sopii hyvin yhteen päivätyön rytmin kanssa.

Perhe-elämää iltaa kohti kasvava väsymys ei kylläkään palvele. Kun pääsen töistä, olen usein jo aivan finaalissa. Parin kirjan lukeminen sohvannurkassa lapsille on jo hyvä suoritus ja kotitöiden tekemistä en pysty ajattelemaankaan. Blogi, koti ja aivan kaikki omat harrastukset (ja parisuhdetekeminen) ovat jääneet, koska olen useimmiten kahdeksalta nukkumassa. Mies on onneksi jaksanut hämmästyttävän hienosti ottaa koppia lapsista ja arjen askareista, vaikka kyllähän sen kotona huomaa, että lattiat ovat moppaamatta ja lakananvaihtoväli lipsuu.

Onneksi tiedän, ettei tämä alkuraskauden tahmeus kestä ikuisesti. Luultavasti kuukauden päästä meno on taas ihan erilaista. Toki silti harmittaa, etten ole käynyt moneen viikkoon kasvimaalla ja päivälliseksi on yhtenään valmisruokaa. Olisi niin paljon kaikkea kivaa ja tarpeellista tehtävää, johon ei vain riitä energiat. Tuntuu myös tylsältä ja epäreilulta, että lapset joutuvat tyytymään tällaiseen peiton alla pötköttelevään vetelykseen, varsinkin kesälomallaan.

Viime viikko oli ehkä kaikista tähänastisista heikoin, mutta nyt tämän viikonlopun ajan vointini on ollut vähän parempi. Toivonkin, että olo alkaisi pikkuhiljaa edes vähän kohentua. Aloitin myös juuri oman kahden viikon kesälomani. Suunnitelmissa on mökkeilyä ja Puuhamaata, ja kovasti toivon, että jaksaisin touhuta perheen kanssa edes jokseenkin täysipainoisesti. Se on ainakin jo plussaa, etteivät päivän virkeimmät tunnit kulu työpaikalla, vaan pystyn käyttämään vähäiset virtani lapsiin.

Kesälomani ajalle osuisi myös ensimmäinen ultra, jos sinne päätämme mennä. Viime raskaudessahan en käynyt nt-ultrassa lainkaan. Emme perusta sikiöseulonnoista, eikä ultrassa niiden lisäksi selviä mitään sellaista, mikä ei kävisi ilmi myöhemmin rakenneultrassa. Nyt ajattelin ensin, että voisin käydäkin tsekkaamassa tilanteen, eihän siinä toisaalta mitään menetäkään. Miehellä oli kuitenkin tällä kertaa vahvempi ajatus, että ei mennä, joten asia jäi vähän roikkumaan ilmaan. Aika raskaankin alkuraskauden jälkeen olisi toisaalta ihan kiva saada vahvistus, että kyllä siellä joku kyydissä lymyilee, mutta en sitten toisaalta tiedä, mitä hyötyä siitä tiedosta on. Asiaan ei kuitenkaan voi näillä viikoilla vaikuttaa yhtään mitenkään, eikä tänään hyvinvoiva vauva takaa samaa lopputulosta enää huomenna.

Saa siis nähdä, mihin ratkaisuun lopulta päädymme. Joka tapauksessa matkaa toiselle kolmannekselle ja niille toivottavasti vähän mukavammille viikoille ei ole enää hirmuisesti. Yritän olla kärsivällinen ja levätä riittävästi, vaikka jatkuva puolikuntoisuuden tunne turhauttaakin.

Meille oli kolmannen lapsemme odotusajasta asti selvää, että toivomme vielä lisääkin lapsia. Koska kuukautiskiertoni on aina käynnistynyt hitaasti synnytysten jälkeen ja tiheä imetys on toiminut minulla pätevänä ehkäisykeinona, en missään vaiheessa alkanut käyttää ”oikeaa” ehkäisyä kolmannen vauvan synnyttyä. Tuumimme vain, että numero nelonen saa tulla kun on tullakseen. Kolmella aiemmalla lapsellamme ikäeroa on jokaisella noin 2 v 2 kk edelliseen, joten toiveissa oli suunnilleen samansuuruinen väli.

Kuten ounastelimmekin, kuukautiseni alkoivat vasta vauvavuoden jälkeen. Tällä kertaa kierron käynnistymisessä kesti itse asiasssa kaikista pisimpään, koska luovuin yöimetyksistä vasta taaperovaiheessa. Huhtikuussa kiertoja oli ehtinyt tulla vasta pari, molemmat melko lyhyitä, noin 25 päivän mittaisia. Katselin kalenterista, että äitienpäivänä 11.5. olisi sopivasti menossa kiertopäivä 30, joten päätin, että silloin olisi oiva tilaisuus tehdä raskaustesti, mikäli kuukautiseni eivät olisi alkaneet. Kuinka ihanaa ja osuvaa olisi saada plussa juuri äitienpäivänä!

No, äitienpäivä tuli ja tikkuun piirtyi tasan yksi viiva. Ei haaleiden haamujen häivähdyksiäkään, ihan selkeän negatiivinen tulos. Olin hiukan pettynyt, mutta en järin yllättynyt. Vaikka pääosin kiertoni on hieman keskivertoa lyhyempi, aiemminkin etenkin käynnistymisvaiheessa on saattanut tulla yhtäkkiä lähes nelikymmenpäiväisiä ikuisuuskiertoja. Päätin, että tekisin uuden testin taas viikon päästä, mutta en ollut kovinkaan toiveikkain mielin.

Viikko kului, kuukautisia ei näkynyt ja sunnuntaina kaivoin taas raskaustestiliuskat esiin kaapista. Tiirasin silmä kovana punaiseksi värjäytyvää testitikkua, mutta alkuun toisen viivan kohdalla ei näkynyt taaskaan mitään. Olin varma, että negatiivinen jälleen, mutta minuutin odotusajan aikana viiva lähtikin äkkiä piirtymään testiin. Ja selvä positiivinenhan se oli! Kierto oli selvästi ollut normaalia pidempi, mutta nyt kiertopäivänä 37 positiivinen tulos oli aivan selkeä. Olin ihan ihmeissäni, koska olin ollut niin varma, että kyse oli vain kierron oikuttelusta.

Meillä on aina ollut raskausuutisten kanssa hyvin avoin tyyli. Kerroimme saman tien lapsille, jotka olivat oikein iloisia äidin masussa kasvavasta minivauvasta. (Toki kerroin heille valmiiksi senkin, että joskus vauvan kasvussa voi tulla jotakin, minkä vuoksi hän ei synnykään odotetusti.) Lähdimme aamupäivällä kirkkoon, jossa kerroimme raskaudesta ystäväpariskunnalle. Seuravaalla viikolla pienryhmässä puhuimme uutisesta toisellekin kaveripariskunnalle, ja nyt hiljattain saimme jaettua tiedon isovanhemmillekin.

Vaikka en koe tarvetta pantata tietoa raskaudesta, tällä kertaa minulla ei ehkä ollut heti aluksi yhtä luottavainen olo vauvan tulosta kuin aikaisemmilla kerroilla. Jostain syystä keskenmenon mahdollisuus oli ajatuksissa enemmän kuin ennen. Vaikka toivomme vauvaa vähintään yhtä hartaasti kuin aina ennenkin, tuntuu jotenkin epätodelliselta, että olen jälleen raskaana. Voiko kaikki mennä hyvin vielä neljännenkin kerran? Ajoitus tälle neljännelle raskaudellehan osuu vallan oivallisesti, jos vain loppuun saakka pääsemme. Laskettu aika on tammikuun loppupuolella, joten saan jäädä äitiysvapaalle mukavasti joululomaksi. Ikäeroa edelliseen lapseemme tulee jälleen se hyväksi havaitut pari vuotta ja pari kuukautta.

Pari päivää sitten alkaneet raskausoireet ja päivä päivältä etenevät viikot ovat onneksi konkretisoineet raskautta ja hälventäneet epävarmuutta. Minulla on ollut viime päivinä aivan selkeää, aaltoilevaa, etovaa oloa. Syömisen jälkeen vointi on aina parempi, vaikka en jaksa syödä kerralla yhtä paljon kuin ennen. Olen nyt jemmannut työreppuun välipalapatukoita, jotta ällötykset pysyisivät napostelemalla mahdollisimman hyvin poissa.