Miksi kerromme raskaudesta heti?

Kerroimme tästä toisesta raskaudesta jälleen hyvin varhaisessa vaiheessa lähipiirillemme. Kertominen eteni oikeastaan samassa järjestyksessä kuin esikoisenkin kohdalla. Ihan ensin raskaudesta saivat tietää tietenkin minä ja mieheni. Sen jälkeen, jo samana päivänä, laitoin tekstarin parhaalle ystävälleni, jonka kanssa raskaus- ja vauvajutuista on aina puhuttu tosi paljon ja avoimesti. Sitten muutaman päivän päästä kerroimme omille perheenjäsenillemme: tulevan vauvan isovanhemmille, tädeille ja sedille. Nyt emme tosin pamauttaneet uutisia pöytään heti raskaustestistä seuraavalla tapaamiskerralla kuten esikoisen kanssa, vaan näimme sekä minun että puolisoni perheitä kerran niin, ettemme vielä hiiskuneet asiasta. Halusimme nimittäin jättää paljastuksen joululle, jolloin koko poppoo olisi kasassa. Aika lailla yhtä nopeasti kuin esikoisen kohdallakin tieto tuli kuitenkin välitettyä, koska saimme itse tietää raskaudesta viisi päivää ennen jouluaattoa.

Muille kavereille ja tuttaville aiomme kertoa raskaudesta sitä mukaa, kun heitä kasvokkain tapaamme. Näin korona-aikana se ei ehkä tapahdu aivan yhtä sukkelaan kuin ekassa raskaudessa, mutta emme siis aio mitenkään erityisesti pantata tietoa tai säästellä sitä pidemmille raskausviikoille. Monethan julkistavat raskausuutisensa aikaisintaan nt-ultran jälkeen viikolla 12, mutta me kerroimme esikoisenkin kanssa asiasta aika lailla kaikille arkisessa vuorovaikutuksessa kanssamme oleville jo joskus raskausviikkojen 6-8 tietämillä. Niin tulee luultavasti käymään nytkin. En nyt ehkä jossain perhekerhoissa tai opiskelupiireissä kuuluta raskaudesta heti, ellei se tule luonnostaan puheeksi, mutta kavereille aion kyllä kertoa asiasta normaalien kuulumisten vaihtamisten yhteydessä.

Miksi kertoa näin aikaisin?

Aikaisin kertominen on toki riskialtista siinä mielessä, että raskauden varhaisessa vaiheessa keskenmenon riski on vielä korkea. Varmasti jokainen raskaana oleva tiedostaa tämän. Itse ajattelen kuitenkin niin, etten halua ns. elää sen riskin tuoman varjon kautta. Keskenmenoja ja kohtukuolemia surullista kyllä tapahtuu, ja jotain ikävää voi tulla vastaan aina, raskausviikoista riippumatta. On varmasti äärimmäisen raskasta kertoa kaikille vastaantuleville puolitutuille, että lasta ei tulekaan. Silti näen, että raskausuutinen itsessään on positiivinen asia. Vaikka se voi kääntyä myös suureksi suruksi, haluan jakaa iloisen uutisen muillekin. Haluan elää raskauden ensimmäisen kolmanneksen avoimesti, ilman että pahoinvointia, muuttunutta ruokavaliota tai harhailevia ajatuksia tarvitsee selitellä valkoisilla valheilla. Odotusaika tuntuu paljon mukavammalta, kun sitä voi jakaa läheisille reaaliajassa.

Varmasti kullekin oikea toimintatapa on hyvin yksilöllinen. Ymmärrän kyllä, miksi monet ihmettelevät raskaudesta ”kailottamista” näin aikaisin ja haluavat itse pitää uutisen omana tietonaan mahdollisimman kauan. Minulle on kuitenkin tärkeää päästä puhumaan niin elämän iloista kuin vastoinkäymisistäkin. Menetykset ja pettymykset satuttavat joka tapauksessa, ja henkilökohtaisesti minusta tuntuu, että keskenmeno olisi jopa kamalampi, jos kukaan ei edes tietäisi vauvan olemassaolosta. Kun raskaus on muidenkin tiedossa, myös he muodostavat ajatuksia ja odotuksia pientä tulokasta kohtaan. Siten myös mahdollinen keskenmeno on ehkä todellisemman tuntuinen heillekin, ja siihen on helpompi saada tukea. Mieluummin kerron raskauden tuomasta ilosta, ja sen jälkeen pettymyksen tuomasta surusta, kuin pelkästään pettymyksen tuomasta surusta. En usko, että jaksaisin keskenmenon osuessa kohdalle esittää reipasta edes niille vähän kaukaisemmille kavereille.

Varmasti kyse on siitäkin, etten ole ikinä kokenut keskenmenoa tai muuta raskauteen liittyvää menetystä. Vaikka tiedän, että prosentuaalisesti keskenmenon riski on varsin korkea ja myös tuttavapiirissämme on useampia keskenmenotapauksia, jotenkin en osaa silti aktiivisesti pelätä sitä omalle kohdallemme. Tietysti tiedostan faktat, mutta haluan uskoa, että kaikki menee hyvin. Ajattelen, että jos jotain ikävää käy, se on sitten niin ja Jumalan käsissä. Etukäteen pelkääminen ei kuitenkaan auta mitään tai pehmennä pettymystä. Päinvastoin, pelko ja murehtiminen vain himmentävät alkuraskauden onnea. Olen mieluummin edes hetken verran luottavainen ja iloinen tulevasta vauvasta, vaikka joutuisinkin siitä onnesta jossain kohtaa luopumaan.

Somessa olen varovaisempi

Ainoastaan raskauden somejulkistuksen kanssa aion hieman himmailla. Esikoisen kanssa ilmoitimme raskaudesta somessa ”vasta” raskausviikolla 22. En ollut etukäteen suunnitellut julkistuksen lykkäämistä niin pitkälle, mutta jotenkin nt-ultran jälkeen minulla vain oli sellainen fiilis, etten halua vielä tehdä vauvasta somepäivitystä. Raskausviikko 22 oli luonteva, koska silloin takana oli jo rakenneultra ja päivämäärä sattui osumaan näppärästi yhteen omien 22-vuotissynttäreideni kanssa. Blogitekstejä en laske somejulkistukseksi, koska kirjoitan anonyyminä.

Aion kyllä tehdä tästäkin raskaudesta päivityksen Facebookiin ja Instagramiin, mutta tuskin vielä nt-ultran aikoihin. Vaikka minua ei haittaa, että tieto raskaudesta leviää suullisesti tai tuttujen kautta ympäriinsä, jotenkin somen kohdalla tuntuu, etten halua päivittää raskaudesta liian aikaisin. Facebook-kavereista monia en tapaa nykyään koskaan, joten mahdollisen keskenmenon kohdalla tuntuisi, että iloisen raskauspostauksen jälkeen minun ”täytyisi” kertoa myös raskauden surullisesta päätöksestä jotenkin. Ja en koe surun tai muiden vaikeiden tunteiden avaamista ja käsittelyä somessa luontevaksi. En ole muutenkaan kovin aktiivinen julkaisemaan omissa somekanavissani, joten tykkään pitää niissä tietynlaista etäisyyttä. En avaa profiileissani syvimpiä tunteitani tai henkilökohtaisimpia ajatuksiani.

Milloin ja kenelle te olette kertoneet raskaudestanne?