Eka ultra
Pääsimme tänään miehen kanssa näkemään ensi kertaa tulevan vauvamme, kun suuntasimme äitiyspolille ultraan. Emme käyneet varhaisultrassa, joten tämä raskausviikon 12+5 käynti oli ensimmäisemme. Sekä minä että miehen äiti olimme nähneet unta kaksosista, mutta yksi sikiö siellä kohdussa köllötteli. Niin olin kyllä järjellä koko ajan ajatellutkin, ja arjen realiteettien vuoksi myös toivonut. Raskausoireet, testin haaleahko viiva tai mikään muukaan ei viitannut monikkoraskauteen.
Oli kiva päästä näkemään vauvaa, koska en ole vieläkään kokenut raskautta tippaakaan konkreettiseksi jutuksi. Vaikka tunnen kyllä selinmakuulla tunnustelemalla kohdun, on tuntunut vaikealta hahmottaa, että mahassani oikeasti on joku. Luulisi ehkä, että näin toisella kierroksella raskauden uskominen olisi helpompaa, mutta yhtä oudolta se tuntuu edelleen – onko tuo ultraäänikuva todella minun vatsani sisältä? Siellä meidän pieni kuitenkin reippaana pötkötteli, heilutteli raajojaan ja piti ryhdikkäästi selkää suorana mittailujen ajan.
Emme osallistuneet sikiöseulontaan, joten kromosomipoikkeavuuksien riskilukua tai niskaturvotusta ei mitattu käynnillä ollenkaan. Vauvan rakenteet näyttivät kuitenkin olevan kunnossa sen osalta, mitä niistä näillä viikoilla pystyy sanomaan. Myös koko vastasi täsmälleen viikkoja, eli laskettu aika pysyi elokuun lopussa. Ihan mukava niin. Esikoinen oli ultrassa neljä päivää alkuperäistä laskettua aikaa pienempi, joten mietin koko ajan mielessäni kahta laskettua aikaa ja kahta raskausviikkolukemaa. Tietenkään tarkalla päiväyksellä ei sinänsä ole juuri merkitystä, että koskaan ei voi tietää, milloin lapsi oikeasti syntyy, mutta tuntuu silti helpommalta, että nyt on vain yksi selkeä päivämäärä ja raskausviikkolukema seurattavaksi.
Saimme mukaamme kolme kuvaa vauvasta: kaksi perinteistä 2D-tyyliä ja yhden 3D-kuvan. Kuvien laatu tosin vähän hymyilytti, tämä vauva ei ollut ihan niin innokas poseeraamaan kuin esikoinen aikanaan. Esikoisesta saimme jo tässä ensimmäisessä ultrassa todella yksityiskohtaisen ja suloisen 3D-otoksen, kun taas tämä toinen veijari oli kuvassa enemmänkin sumea häilähdys. Mutta eipä sillä väliä! Eiköhän hänestä ihana ja söpö pikkuinen tule joka tapauksessa.
En taaskaan saanut myöskään ultran aikana mitään aavistusta tai visiota vauvan sukupuolesta, mutta selvästi raskausasiat ovat olleet nyt vähän enemmän läsnä alitajunnassa. Näin nimittäin ultraa edeltävänä yönä unta, jossa olin sairaalassa ja juuri synnyttänyt kuopuksemme. Sanoin kätilölle, että vauva on Ilmari (emme ole suunnitelleet kyseistä nimeä, vaan se on taaperon nuken nimi). Kätilö sanoi ilahtuneena, että hän onkin jo neljäs Ilmari tänään – mutta muut ovat kylläkin poikia. Ihmettelin, että ai hän onkin tyttö, no ei hänestä sitten kyllä Ilmaria tule. Menin katsomaan vauvaa ja mietin ihmeissäni, että kuinkas tämä sukupuoliasia nyt jo selvisi, ennen rakenneultraa. Hoitopöydällä pötköttävä vauva näytti vähintään kolmekuiselta ja hänellä oli paksu, pitkä, musta tukka. Jäin pohtimaan, että voiko tämä sittenkään olla meidän vauvamme, olemmehan miehen kanssa kumpikin vaaleita ja esikoinen on edelleen melkein kalju.
Että sellaista! Nyt on taas hyvä fiilis jatkaa raskaustaivalta, kun tietää, että pienellä on näillä näkymin asiat kunnossa ja häntä on päässyt ihan konkreettisesti näkemään. Oli myös mukavaa, että pääsimme ultraan koronasta huolimatta yhdessä. Toki olisin varmasti yksinkin selvinnyt, mutta on se silti kiva, että isäkin näkee vauvan heti alkuunsa. Etenkin, jos ultrassa paljastuisi jotakin ikävää. Nyt seuraava etappi onkin sitten neuvolakäynti parin viikon päässä, ja kaipa tässä toisen kolmanneksen aikana alkaa pikkuhiljaa maha näkyä ja liikkeitä tuntua.