Kumpi on rankempi: vauva- vai taaperovuosi?

Usein vauvavuotta pidetään vanhemmuuden suurimpana koetinkivenä, mutta toisaalta myös taaperoajan raskaudesta puhutaan paljon. Nyt, kun lapsemme täytti juuri kaksi vuotta, ajattelin kirjoittaa vähän ajatuksia aiheesta omasta näkökulmastani. Helpottiko elämä vauvavuoden päätyttyä, vai onko taaperon kanssa ollut kaksin verroin rankempaa?

Ensinnäkin olen sitä mieltä, että vauva- tai taaperoajan keveys tai haastavuus riippuu aivan todella paljon lapsesta. Ja toki myös vanhemmasta! Yleisimpiä vauvavuoden haasteita ovat varmasti huonot yöunet ja väsymys, vauvan mahdollinen itkuisuus sekä se, että äiti on usein vielä tosi kiinni pienessä vauvassa. Taaperon kanssa raskasta puolestaan on jatkuva kieltäminen, lapsen perässä juokseminen ja mahdollisesti päätään nostava oma tahto. Jos hyvin nukkuva ja tyytyväinen vauva innostuu taaperoiässä uhmailemaan oikein kunnolla, tuntuu taaperovuosi varmasti rankemmalta, mutta vastaavasti lyhyissä pätkissä koko vauva-ajan torkkunut vanhempi voi kokea säännöllisempiä yöunia nukkuvan taaperon kanssa elämisen valtavaksi helpotukseksi.

Noin ylipäätään taaperon kanssa kivaa on mielestäni se, että isomman lapsen kanssa voi puuhailla monipuolisemmin yhdessä kaikenlaista. Taapero osaa kävellä ja liikkua itsenäisesti, joten esimerkiksi ulkoilu ja puistoissa käyminen on ihan eri tavalla mielekästä. Pelkän helistimen heiluttelun sijaan repertuaariin voi ottaa paljon vaihtelevammin eri leikkejä: askartelua, palapelejä, palikoita ja niin edelleen. Taaperoikäisellä oma persoona alkaa näkyä tosi selvästi, ja puheen kehittyessä lapseen pääsee tutustumaan aiempaa syvemmin. Toisaalta siinä missä yhteiset leikit monipuolistuvat, taapero on myös hereillä huomattavasti pidempiä ajanjaksoja kuin vauva. Taaperon kanssa hauskaa yhteistä tekemistä on helpompi keksiä, mutta sitä myös sitten joutuu keksimään huomattavasti pidemmiksi ajoiksi. Eli siinä missä vauvat nukkuvat pääsääntöisesti paljon, taaperon kanssa vanhemman omia hengähdystaukoja ei juurikaan tule. Esimerkiksi kaikki arjen askareet pitää saada hoidettua lapsen hereillä ollessa, jos haluaa ehtiä iltaisin tai lyhyiden päiväunien aikana vähän rentoutuakin.

Toisaalta taaperon rytmi on usein jo säännöllinen ja paljon helpommin ennakoitavissa. Ainakin meillä vauvavuosi oli aikamoista taiteilua päiväuniaikojen sovittelun kanssa, kun ikinä ei voinut tietää etukäteen, mihin kellonaikaan lapsi olisi virkeänä osallistumassa vaikka leikkitreffeihin kavereiden kanssa ja koska hän olisi jo aivan väsynyt ja kiukkuinen. Jos sattui olemaan väärään aikaan liikenteessä, vauva nukahti helposti rattaisiin tai turvakaukaloon, eikä unien jatkaminen useinkaan sujunut enää kotiin palatessa. Taaperon kanssa päivän tekemisten suunnitteleminen on helpompaa, koska päikkäri-, ruoka- ja nukkumaanmenoajat ovat aina ne samat vakiot. Toisaalta päiväuniaikaan täytyy myös sitten olla kotona, koska rattaissa nukkuminen ei ainakaan meidän lapseltamme enää luonnistu.

Vanhemman omia puuhia ja tekemisiä ajatellen pieni vauva on usein helpompi ottaa mukaan vanhemman ”omiin” menoihin kuin taapero. Vauva nukkuu paljon eikä niin välitä, istuuko hän vanhemman sylissä sukujuhlissa, kahvilassa, kaveriporukan illanvietossa vai elokuvaa katsomassa. Taapero sen sijaan kaipaa enemmän nimenomaan hänelle ajateltua virikettä. Pelkkä hoiva ja tutun aikuisen läsnäolo eivät samalla tapaa riitä, vaan päiväohjelmaa täytyy sopeuttaa lapsiystävällisempään suuntaan. Toki isompikin lapsi voi esimerkiksi kahvilassa keskittyä jonkin aikaa syömään tyytyväisenä omia eväitään, mutta en kyllä lähtisi enää tämän ikäisen kanssa tapaamaan omia ystäviäni kahvilaan sillä ajatuksella, että siellä istutaan juttelemassa tovi jos toinenkin. Toisaalta taaperoikäisen etuna on se, että hänet on helpompi jättää tarvittaessa hoitoon. Oma lapsemme vierasti vauvavuonna todella voimakkaasti jopa viikoittain tapaamiansa isovanhempia, eikä hoitoon jääminen tullut kuuloonkaan, kun aina minun hävitessä näköpiiristä hän alkoi itkeä täysin hysteerisesti. Nyt vähän vanhempana lapsi sen sijaan viihtyy tutuissa hoitopaikoissa vallan loistavasti. Jos tukiverkko on hyvä, vähän isomman lapsen vanhemmuus mahdollistaakin enemmän esimerkiksi puolisoiden yhteistä parisuhdeaikaa. Toisaalta jos hoitopaikkoja ei ole, ei vanhempaa lasta ole yhtä helppo ottaa treffeille mukaan.

Meidän tapauksessamme voisi sanoa, että pääsimme sekä vauvavuodesta että ensimmäisestä taaperovuodesta hyvin helpolla. Vauvamme oli alun vatsavaivojen helpotuttua todella hyväuninen tapaus, joka nukkui ekoja kokonaisia öitä jo parikuisena. Imetys sujui alusta alkaen hienosti ja vähän kasvettuaan lapsi viihtyi mainiosti myös itsekseen lelujaan tutkiskellen. Toki välillä oli huonounisempiakin kausia ja kuten sanottu, herkkäluonteinen neitimme on aina ollut todella kova vierastamaan, mutta yleisesti ottaen vältyimme kaikilta suuremmilta haasteilta. Myös tämä toinen vuosi on sujunut erittäin helposti. Lapsemme on luonteeltaan paitsi herkkä, myös rauhallinen, huolehtivainen, tarkka ja järjestelmällinen. Hän ei ole koskaan ollut kovin innokas säntäilemään suuna päänä ympäriinsä tai tekemään kepposia, vaan on ollut ennemminkin rauhallista tutkiskelijatyyppiä. Vaikka herkkyys on tarkoittanut myös aika voimakasta meihin vanhempiin ripustautumista, on siis tavallaan ollut myös tosi iso helpotus, ettei lapsi ole ollut vaikkapa vieraissa paikoissa tippaakaan innostunut ryntäilemään sinne tänne tai kokeilemaan kaikkea kiellettyä. Hän on päinvastoin aina uskonut hämmästyttävän hyvin kieltoja ja omaksunut säännöt helposti: kun hänelle sanoo, ettei jotain saa tehdä, hän hyvin harvoin yrittää sitä enää uudelleen.

Meidän perheessämme lapsiarjen ajoittainen raskaus onkin ollut enemmän kiinni omasta vanhemmuuteen kasvamisen kanssa kipuilemisestani kuin lapsen ominaisuuksista. Vaikka meillä oli kaikin puolin helppo ja tyytyväinen vauva, koin äidiksi tulemisen henkilökohtaisesti aika rankaksi poluksi. Vauvan synnyttyä kaikki oli niin uutta ja uudenlaiseen arkeen ja elämänrytmiin totuttelu välillä haasteellista. Podin paljon syyllisyydentunteita, jos en kokenut suoriutuvani riittävän hyvin tai tarjoavani vauvalle riittävästi virikkeitä. Tässä mielessä koenkin, että lapsen kasvaessa vanhempana oleminenkin on helpottunut. Enää ei tarvitse arvailla, mitä taapero toivoo, vaan hän osaa ilmaista sen selvästi itsekin. Enkä enää itse ole niin hukassa, vaan sopeutunut elämään äitinä ja luottamaan siihen, että riittävän hyvä on ihan tarpeeksi.

Minulle itselleni kaikista raskain pätkä vanhemmuudessa on ollut varmaankin se, kun vauva oli noin 7-11 kuukauden ikäinen. Tuolloin koronakeväänä koin äitiyden usein tosi puuduttavaksi. Neiti alkoi olla hereillä huomattavasti suurempia aikoja päivistä, mutta hän oli kuitenkin vielä sen verran pieni, että yhteiset leikit ja kommunikointi olivat aika alkeellisella tasolla. Samat simppelit leikit ja puuhat päivästä toiseen tylsistyttivät minua ja toisaalta tunsin paljon syyllisyydentunteita, jos koin, etten viihdyttänyt hienosti itsekseenkin viihtyvää lastani ”tarpeeksi”. Jossain noilla main myös vauvan nukkuminen oli ajoittaisesti heikompaa, ja muistan elävästi, kuinka turhauttavalta välillä tuntui yrittää saada huutavaa lasta rauhoittumaan unilleen. Lisäksi vauva vierasti todella voimakkaasti, joten häntä ei voinut kuvitellakaan jättävänsä minnekään hoitoon edes hetkeksi. Vaikka pääsin toki aina välillä tekemään omiakin juttujani miehen ollessa lapsen kanssa, olisin kaivannut jo enemmän omaa aikaa ja tilaa oltuani äitiyslomalla monta kuukautta.

Nyt jälkikäteen en kuitenkaan näe, että tuon ajanjakson rasittavuus olisi johtunut juurikaan nimenomaan vauvan iästä. Periaatteessahan hän oli todella lunki ja helppo tyyppi, viihtyi hienosti lattialla lelujaan tutkien eikä muutenkaan vaatinut mitään ihmeempiä. Kyse oli enemmänkin siitä, että itseäni jatkuva kotona olo alkoi tuossa kohtaa tympäistä. Päiväunihetkien ja sitä myötä päivittäisen oman ajan lyhentyessä olisin kaivannut arkeemme enemmän ohjelmaa ja tekemistä kodin ulkopuolella, mutta koronan takia mihinkään ei päässyt. Päivät tuntuivat väkinäiseltä ajan tappamiselta, kun perhekerhot, muskarit, äitiystävät ja ylipäätään kaikki sellainen normaaliarkeen kuuluva meneminen ja tekeminen karsiutuivat pois.

Kesällä vauva täytti vuoden ja mieskin lomaili. Syksyllä koronatilanne helpotti sen verran, että erilaiset aktiviteetit ja harrastukset pääsivät jatkumaan ainakin ajoittaisesti rajatuilla osallistujamäärillä. Lisäksi aloin tehdä taas hieman opintoja ja lapsi suostui olemaan hyvillä mielin parin tunnin pätkiä mummilla hoidossa pari kertaa viikossa. Äitiys alkoi tuntua taas mielekkäämmältä, kun arjessa oli monipuolisemmin muutakin sisältöä kuin kotona lelukopan ääressä istumista. Sanoisinkin, että monella tapaa taaperovuosi on ollut itselleni kevyempi kuin vauvavuosi. Asia ei kuitenkaan ole ollut juurikaan kiinni lapsesta, koska hän on ollut kaikenikäisenä helppo ja tyytyväinen, vaan omasta vanhemmuuteen kasvamisestani.

Vasta nyt 2-vuotiaana pieni uhma on selvästi nostanut päätään tyttäressämme, joten vähän ounastelen, että ehkäpä meillä ikävuosi 2-3 voikin olla se raskas vaihe. Varsinkin, kun aivan pian pääsen elämään samanaikaisesti sekä taapero- että vauvavuotta kuopuksen syntyessä! Toisaalta uskon, että mikäli pikkusisarus vain on yhtä helppo ja hyväuninen tapaus kuin isosiskonsa, ei vauvavuosi välttämättä vaadi tällä toisella kierroksella samanlaista sopeutumista ja uuden opettelua kuin ekalla kierroksella. Äitiys on jo tuttua ja asioihin osaa suhtautua ihan eri tavalla, kun kaiken on käynyt jo kertaalleen läpi. Lisäksi taapero pitää varmasti huolen siitä, ettei vauva-arkeen ehdi tylsistyä samalla tapaa kuin esikoisen kanssa.

Kumman te olette kokeneet raskaammaksi, vauva- vai taaperovuoden?