Hiihto- ja luisteluhurahdus

Meillä on ollut talviliikunnantäyteinen tammikuu. Luistelemassa on käyty jo varmaan seitsemään otteeseen ja hiihtämässäkin muutamia kertoja. On kivaa, kun talvilajeista on muodostunut koko perheen hauska yhteinen aktiviteetti – ei pelkästään joku ”tällaistakin sitä tarvitsisi lapsille opettaa” -velvollisuus.

Keskimmäinen on päässyt kokeilemaan ensimmäistä kertaa luistelua, kun esikoisen viimevuotiset tamineet sopivat hänelle  villasukan kanssa ihan kelvollisesti. Kolmevuotiaan motivaatio on toki ollut varsin vaihtelevaa. Välillä luistimilla on pysytty pari minuuttia tai ei ollenkaan ennen, kun kengät jalassa jäällä juoksentelu on vienyt voiton. Mutta eipä tämän ikäisenä sen enempää vielä tarvitsekaan treenailla, pääasia, että saa hiukan tuntumaa ja kivan kokemuksen lajista!

Pikkusiskotkin viihtyvät jäällä, kun hupina on ollut juoksennella jääkiekon perässä tai pyöriä kentän laidan lumikasoissa. Esikoinen on se, jonka kohdalla voi puhua jo kunnon luistelusta. Hän viilettää eteenpäin kovaa vauhtia, vaikka lisääntynyt nopeus ja rohkeus tarkoittavatkin myös tiheämpiä pyllähdyksiä. Miehelläkin on luistimet ja hän osti juuri äskettäin mailankin. Haluaisin itsellenikin luistimet, mutta vielä ei ole tullut kirppareilla sopivia vastaan.Tänä vuonna hankimme esikoiselle ekaa kertaa myös omat sukset. Viime vuonna harjoittelussa oli pelkästään luistelu, mutta nyt viisivuotiaana ajattelin, että olisi kiva päästä testailemaan toistakin perinteistä talviurheilulajia. Esikoinen oli suksista kovin innoissaan. Ikä oli myös selvästi otollinen harjoittelulle. Hiihtäminen sujui jo ekalla yrittämällä tosi hienosti!

Olemme käyneet muutamaan otteeseen hiihtämässä pienen lenkin kotikadun ympäri. Välillä mukana on ollut koko poppoo ja keskimmäinen on vetänyt kuopusta pulkassa (isosiskot ovat tosi innokkaita vetämään pienintä). Toisinaan olen laittanut itsekin sukset jalkaan, ja olemme hiihdelleet katua pitkin kahdestaan. Nyt tosin viime aikoina lunta on ollut sen verran heikosti, ettei liukkaalla kadulla ole pystynyt hiihtämään. Ehkä pitäisi viedä hänetkin ihan oikealle ladulle, vaikkei sellaista aivan talomme vierestä lähdekään.

Innostuin lainaamaan itsellenikin sukset äidiltäni. En ole hiihtänyt sitten peruskoulun, mutta muutamana päivänä karkasin ihan itsekseni hiihtolenkille. Pimeä metsä ja suksien suhina olivat yllättävän rentouttava ja virkistävä yhdistelmä! Lisäksi hiihto oli mukavaa ja aloittelijalle sopivan rankkaa liikuntaa. Ensin kävelin vartin verran laduille, sitten hiihdin (minulle) reipasta vauhtia reilut puolisen tuntia ja kävelin takaisin.Peruskuntoni on matala, koska en ole harrastanut aikapäiviin mitään urheilua. Talvisessa säässä ja koko vartaloa hyödyntävässä lajissa ei kuitenkaan iskenyt epämiellyttävä läkähdyshengästys. Vain sellainen kivan reipas olo, että on saanut raitista ilmaa ja liikuntaa. Myöhemmin käsien, jalkojen ja jopa esimerkiksi vatsan lihaksissa tunsi, että jotain on tullut tehtyä.

Laduilla oli aika paljon muitakin hiihtäjiä liikkeellä, mutta onneksi he lähinnä suhahtivat kovaa vauhtia ohitse. Ei siis ollut sellaista oloa, että koko ajan joku tarkkailee kintereillä, haha. Olen iän myötä tullut nolostuttavan araksi kaikkeen vähänkään vauhdikkaampaan. Vaikka latu oli onneksi suhteellisen tasainen, pari jyrkempää laskua jännittivät. Onnistuin sentään pysymään pystyssä, mutta mieluiten hiihtelisin ilman mitään korkeusvaihteluita.

Toivotaan, että vesikelit väistyisivät taas ja pääsisin tällä kaudella vielä ainakin pariin kertaan hiihtelemään!