Alkuraskauden raskautta
Olen nyt suunnilleen yhdennellätoista raskausviikolla. Kuten hiljaisesta blogistakin ehkä on voinut päätellä, alkuraskaus ei ole ollut mikään kaikista ruusuisin elämänvaihe. Olen ollut todella väsynyt, ja vaikka oksennellut en olekaan kuin ihan satunnaisesti, jatkuva etova olo ja heikotus vaivaavat yhtenään. Näin neljännellä kerralla tiedän konstit, miten välttää itse oksentaminen, mutta mikään niksi ei tunnu tuovan lisää energiaa tai vievän ällötystä mennessään.
Kaikissa paitsi ensimmäisessä raskaudessani minua on kiusannut aurallinen migreeni, joka aktivoituu alkuraskauden hormonaalisista muutoksista. Tähän mennessä olen selvinnyt yhdellä migreenikohtauksella, joka iski tällä viikolla. Näkökenttä kapeni, käsi puutui, sanat katosivat ja tunnin viiveellä tulivat myös päänsärky ja oksentelu. Vielä seuraavan päivänkin makasin aamusta iltaan sängyssä. Vaikka migreenit onneksi menevät melko nopeasti ohitse, ovat ne aina sen verran rajuja koettelemuksia, että toivoisin kovasti niiden pysyvän nyt poissa. Ihan tässä ”tavallisessa” pahoinvoinnissa ja väsymyksessäkin on riittävästi!
Töissä olen selvinnyt kohtalaisesti. Napostelen jatkuvasti jotakin ja työhuoneen suojassa voi välillä rauhassa huokailla kenenkään huomaamatta. Minulla on onneksi nyt kesälle tosi rennot aikataulut töissä, joten ei tarvitse stressata, vaikkei tahti olisi normaalin veroinen. Lisäksi olen ylipäätään energisimmilläni aamupäivisin, mikä sopii hyvin yhteen päivätyön rytmin kanssa.
Perhe-elämää iltaa kohti kasvava väsymys ei kylläkään palvele. Kun pääsen töistä, olen usein jo aivan finaalissa. Parin kirjan lukeminen sohvannurkassa lapsille on jo hyvä suoritus ja kotitöiden tekemistä en pysty ajattelemaankaan. Blogi, koti ja aivan kaikki omat harrastukset (ja parisuhdetekeminen) ovat jääneet, koska olen useimmiten kahdeksalta nukkumassa. Mies on onneksi jaksanut hämmästyttävän hienosti ottaa koppia lapsista ja arjen askareista, vaikka kyllähän sen kotona huomaa, että lattiat ovat moppaamatta ja lakananvaihtoväli lipsuu.
Onneksi tiedän, ettei tämä alkuraskauden tahmeus kestä ikuisesti. Luultavasti kuukauden päästä meno on taas ihan erilaista. Toki silti harmittaa, etten ole käynyt moneen viikkoon kasvimaalla ja päivälliseksi on yhtenään valmisruokaa. Olisi niin paljon kaikkea kivaa ja tarpeellista tehtävää, johon ei vain riitä energiat. Tuntuu myös tylsältä ja epäreilulta, että lapset joutuvat tyytymään tällaiseen peiton alla pötköttelevään vetelykseen, varsinkin kesälomallaan.
Viime viikko oli ehkä kaikista tähänastisista heikoin, mutta nyt tämän viikonlopun ajan vointini on ollut vähän parempi. Toivonkin, että olo alkaisi pikkuhiljaa edes vähän kohentua. Aloitin myös juuri oman kahden viikon kesälomani. Suunnitelmissa on mökkeilyä ja Puuhamaata, ja kovasti toivon, että jaksaisin touhuta perheen kanssa edes jokseenkin täysipainoisesti. Se on ainakin jo plussaa, etteivät päivän virkeimmät tunnit kulu työpaikalla, vaan pystyn käyttämään vähäiset virtani lapsiin.
Kesälomani ajalle osuisi myös ensimmäinen ultra, jos sinne päätämme mennä. Viime raskaudessahan en käynyt nt-ultrassa lainkaan. Emme perusta sikiöseulonnoista, eikä ultrassa niiden lisäksi selviä mitään sellaista, mikä ei kävisi ilmi myöhemmin rakenneultrassa. Nyt ajattelin ensin, että voisin käydäkin tsekkaamassa tilanteen, eihän siinä toisaalta mitään menetäkään. Miehellä oli kuitenkin tällä kertaa vahvempi ajatus, että ei mennä, joten asia jäi vähän roikkumaan ilmaan. Aika raskaankin alkuraskauden jälkeen olisi toisaalta ihan kiva saada vahvistus, että kyllä siellä joku kyydissä lymyilee, mutta en sitten toisaalta tiedä, mitä hyötyä siitä tiedosta on. Asiaan ei kuitenkaan voi näillä viikoilla vaikuttaa yhtään mitenkään, eikä tänään hyvinvoiva vauva takaa samaa lopputulosta enää huomenna.
Saa siis nähdä, mihin ratkaisuun lopulta päädymme. Joka tapauksessa matkaa toiselle kolmannekselle ja niille toivottavasti vähän mukavammille viikoille ei ole enää hirmuisesti. Yritän olla kärsivällinen ja levätä riittävästi, vaikka jatkuva puolikuntoisuuden tunne turhauttaakin.