Koko perhe yhdessä

Valeäiti-tilin Hanne kirjoitti taannoin Instagramissa siitä, kuinka heillä isossa perheessä esimerkiksi viikonloppuisin tulee tosi usein jaettua porukkaa ja tehtyä asioita pienempinä tiimeinä. Heillä koko perheen yhteisiä aktiviteetteja ei välttämättä tule päiviin kovinkaan paljoa, vaan jakaantuminen mahdollistaa eri-ikäisille lapsille sopivat puuhat sekä vanhemmille aikaa omiin harrastuksiin ja menoihin. Jäin miettimään tekstiä, koska meidän perheessämme painotus on aina ollut nimenomaan päinvastainen. Meillä asioita tehdään tosi paljon yhdessä koko perheenä.

Asiassa ei varmasti ole mitään absoluuttisesti parempaa tai huonompaa tapaa, vaan eri perheissä toimivat erilaiset käytännöt. Jäin kuitenkin pohtimaan, miksi me olemme päätyneet hoitamaan arkiset ja ”tylsätkin” menot lähes aina koko perheen voimin. Eihän se nimittäin varmastikaan ihan sattumaa ole, millaisiksi perheen arjen toimintatavat muotoutuvat. Monesti niiden tavanomaisten rutiinien taustalla on syvempiä arvoja tai ajatuksia, vaikkei niitä arjen pyörityksessä niin tietoisesti pohtisikaan.

Ensinnäkin perheemme on erilainen kuin Hannen sen osalta, että vaikka lapsia on molemmilla neljä, Hannen isoimmat ovat jo teini-ikäisiä. Isojen ikäerojen myötä lasten intressit ja mielenkiinnonkohteet eroavat tietysti enemmän toisistaan kuin meidän sakissamme, jossa kaikki ovat alle kouluikäisiä. Tuntuu, että silti aika monissa niissäkin perheissä, joissa on pari lähes samanikäistä lasta, porukkaa jaetaan vähintään niin, että toinen aikuinen on lasten kanssa ja toinen saa omaa aikaa. Ja onhan se kätevää, että kahden aikuisen perheessä koko lapsilaumaa ei tarvitse viedä kerralla mukanaan rautakauppaan, pyörälenkille tai hammaslääkäriin. Joten miksi me sitten menemme ”joka paikkaan” koko perheen voimin?

Esimerkiksi ruokakaupassa näkee aika harvoin lapsiperheitä, joissa mukana olisi lasten lisäksi kaksi vanhempaa. Osa ruuhkavuosia elävistä ehkä tilaa ostokset suoraan kotiin, mutta tyypillistä lienee myös, että toinen aikuinen hoitaa kauppareissun toisen ollessa lasten kanssa. Meillä taas on tapana mennä Prismaankin lähes aina koko perheenä. Toki välillä teen ostokset miehen ollessa töissä, mutta jos suuntaamme kauppaan iltapäivällä, hyvin harvoin homman hoitaa vain yksi aikuinen. En koe lasten kanssa kaupassa asioimista haastavaksi, koska he ovat tottuneet käymään siellä ja osaavat (ainakin useimmiten) käyttäytyä kivasti. Lapset valitsevat mielellään murot, matkaavat kärryn kyydissä sivustoilta kiinni pitäen ja liimailevat tarrat hedelmäpussien kylkiin.

Uskoisin, että iso tekijä siinä, että meillä vapaa-aika vietetään pääasiallisesti koko perheen kesken, on tietynlainen kiireettömyys. Koska olen kotiäitinä, iltapäiviin ei tarvitse juurikaan tunkea ruoanlaittoa, siivousta ja pakollisia arkiaskareita. Ehdin hoitaa ne päivisin sillä aikaa, kun mies tekee töitä. Lisäksi perheessämme sen puoleen lapsilla kuin aikuisillakaan ei ole säännöllisiä, viikoittaisia harrastuksia kodin ulkopuolella. Kun iltapäivät ovat lähtökohtaisesti tyhjiä sitovista suunnitelmista, ajankäyttöä ei tarvitse jatkuvasti optimoida siten, että joku hoitaisi pakollisia hommia sillä aikaa, kun toinen kuskailisi lapsia treeneihin ja niin edelleen. Meillä arki-illat täyttyvät usein esimerkiksi spontaaneista puistoiluista ystäväperheen kanssa tai kirpputorikierroksista. Niille on luontevaa mennä koko perheen voimin.

Osittain kyse on varmasti arvoistakin. Meille mieheni kanssa jo ennen lapsia parisuhteessa ollessa yhteisellä ajalla on aina ollut iso merkitys. Emme juurikaan harrasta mitään spesiaaleja treffejä, mutta olemme aina viettäneet työn ulkopuolisesta ajasta leijonanosan yhdessä. ”Laatuajan” sijaan jaamme sen ihan tavallisen arjen, eikä kummallakaan ole paljoa omia menoja tai harrastuksia kodin ulkopuolella erillään puolisosta. En haluaisi sellaista vanhemmuutta tai parisuhdetta, jossa vuoroa vaihdetaan läpysystä ja kumppanin näkee ehkä illalla ennen nukkumaanmenoa, kun koko päivä on huideltu erillisissä menoissa.

Perheen kasvaessa ja nyt, kun esikoinen alkaa lähestyä kouluikää, olen kyllä välillä miettinyt, että luultavasti tällainen joka paikkaan yhdessä meneminen alkaa väkisinkin vähentyä jossain kohtaa. Mitä enemmän liikkuvia palasia arjessa on, sitä enemmän käytännöllisyys, ajan säästäminen ja menojen eriyttäminen mielenkiinnonkohteiden ja kykyjen mukaan alkaa painaa vaakakupissa. Jo nyt esimerkiksi uima- ja luisteluhallit ovat paikkoja, jonne on kätevämpää suunnata ainoastaan yhden aikuisen ja kahden isomman lapsen voimin. Vauva ja taapero eivät millään voi osallistua samalla tavalla aivan kaikkeen siihen, mikä eskarilaista kiinnostaa.

Siltikään en usko, että ihan hevillä luovumme koko perheen yhteisen ajan painottamisesta. Luovuudella ja soveltamisella monet aktiviteetit ovat mahdollisia eri ikäisillekin lapsille – esimerkiksi pihajäillä pienemmät voivat leikkiä lumileikkejä isompien luistellessa. Oma mielipiteeni on, että kaiken ei myöskään tarvitse aina olla jokaiselle lapselle sitä mieluisinta ja kiinnostavinta touhua. Perhekeskeisyyteen ja ison perheen arkeen mielestäni tavallaan kuuluu se, että välillä tehdään asioita sen mukaan, mitä aikuiset, isot lapset tai pienet lapset haluavat. Muut voivat silloin joustaa ja kestää sen, ettei aktiviteetti ehkä ole se oma ykkössuosikki.

Yhteen hiileen puhaltaminen ja perheaika mielestäni voittaa sen, että kaikki olisi aina mietitty nimenomaan yhdelle tietylle lapselle optimaalisimman ajankäytön mukaan. Vaikka jakautumisessa on varmasti etujakin ja se mahdollistaa kivoja asioita, kuten aikuisen spesiaalia erityishuomiota lapselle ilman sisarusten läsnäoloa, jotenkin koen tärkeänä sen, että pääasiallisesti arjessa me toimimme yhtenä yksikkönä. Kyllähän lapset saisi esimerkiksi ulkoilutettua yhden aikuisenkin voimin, mutta me lähdemme silti mieluummin puistoon koko perheenä kuin jätämme toisen vanhemman kotiin omaa aikaa viettämään.